He-Man and the Masters of the Universe (Netflix), 1. kausi

Netflixiin ilmaantui kesällä upouuden hehkutetun animaation, Master of the Universe: Revelationin, se ensimmäinen osuus. Sarja oli poikkeuksellisen progressiivinen ja moderni, joka vapauksien ottamisen lisäksi lähti hakemaan rohkeasti yleisöään muualta kuin vanhojen fanien joukosta. Lopputuloksena sarja ei tuntunut miellyttävän oikein ketään, ja verkkoon suolletuista kommenteista paistoi läpi syvä pettymys. Ei oletettavasti kaikilla, mutta ainakin sarjan vanhoilla faneilla.

Nyt sitten linjoille on saatu perinteisesti nimetty vauhdikas animaatio He-Man and the Masters of the Universe, mutta siihen se perinteikkyys sitten loppuukin. Kyseessä on kymmenen noin 25-minuuttisen jakson muodostama kausi, joka ottaa vielä enemmän vapauksia kuin se aiemmin saatu sarja. Mutta toisin kuin se Netflixin edeltäjänsä, kyseessä on aidosti hyvä lapsille suunnattu toimintasarja, joka hämärästi innoittuu He-Manista ja kumppaneista. Yhtymäkohtia lähdemateriaaliin on kuitenkin niin vähän, että sarjalle olisi kannattanut antaa jokin aivan toinen nimi.

He-Man and the Masters of the Universen ensimmäinen kausi saavuttaa lopuksi sen odotetun tilanteensa, eli He-Manin ja Skeletorin vastakkainasettelun. Tarina jää aivan kesken seuraavaa kautta kerjäten, mikä alkaa olla nykyaikana jo suorastaan riippakivenä uusissa TV-sarjoissa. Joka tapauksessa kiinnostavaa on se, miten tähän perinteiseen He-Man vs. Skeletor -tilanteeseen päästään. Koko kausi kuluukin siihen, kuinka niin He-Man kavereineen kuin Skeletor liittolaisineen löytävät voimat sisältään, ja se varsinainen taisto voi vasta alkaa. Kuninkaallisesta syntyperästään tietämätön Adam saa käsiinsä Voimamiekan, ja Harmaakallon voima päätyy sitten myös Asemies-Duncanille, Velhotar-Teelalle, taistelukissa-Cringerille ja Ram Ma'amille. Aivan oikein: siis ei Ram Man, vaan Ram Ma'am. Ja jotta oikein omaperäisesti homma hoidettaisiin, on Orko nyt robottinen Ork-O.

Se isoin irtiotto lähdemateriaaliin on, että Voima ei kuulu ainoastaan Adamille, vaan se kuuluu kaikille viidelle teini-ikäiselle kaverukselle. Kyseessä on siis mitä selkeimmin lasten voimafantasia, ja mikäpä siinä. Skeletorin hallussa on taas sitten Tuho (eli englanniksi Havoc), jonka voima leviää Skeletorin itsensä ohella Evil-Lynille, Rautaleualle ja Beastmanille. Kaikkien erojen luetteleminen lähdemateriaaliin verrattuna kävisi tylsäksi, eikä se ole olennaistakaan. Tärkeintä on huomioida se, että uusi sarja ottaa lähdemateriaalistaan vain sen lähtökohdan, ja vääntää kaiken muun kieroon omiin tarpeisiinsa sopivaksi. Lopputuloksena on, kuten jo mainitsin, onnistunutta ja vauhdikasta animaatiota, mutta ei tämä nyt hyvän tähden mikään He-Man and the Masters of the Universe ole. Paitsi siis nimensä puolesta.

Animaatiojälki on muovista ja kulmikasta, mutta kuitenkin erittäin sujuvaa. Värejä käytetään rohkeasti ja runsaasti, ja ääninäyttely on odotetusti kohdallaan. Kohokohtana on Skeletorin ääni Ben Diskin, jonka esiintymistä ruudulla oppii sarjan edetessä suorastaan odottamaan. Prince of Persian roolistaan muistettava Yuri Lowenthal jää kirkkaasti toiseksi He-Manina. Toteutuksen osalta huonoja ovat savutehosteet, jotka eivät missään vaiheessa tunnu kuuluvan osaksi muuta kokonaisuutta. Lisäksi sarjan teemalaulu on niin kehno, ettei sitä jaksa yhtä kertaa enempää kuunnella.

Lopputulema on, niin odottamatonta kuin se onkin, että tämä lapsille suunnattu vauhtisarja on paljon parempi kuin aiemmin kesällä saatu vakavammalla otteella tehty progressiivinen ja moderni Netflixin Masters of the Universe: Revelation. Odotan innolla jo jatkoa tälle runsaasti vapauksia ottavalle uudelle lastensarjalle, sillä ensimmäinen kausi jää niin kesken kuin vain olla ja voi.