Masters of the Universe: Revelation (Netflix), 1. kausi, ensimmäinen osa

1980-luvun pikkupojille He-Man and the Masters of the Universe oli parasta maailmassa. Fanitukseen kuuluivat pihaleikkien ohella niin lelut kuin television animaatiosarjakin. Netflixiin saapunut uusi animaatiosarja ohittaa nämä aikuisiksi kasvaneet vanhat fanit, ja etsii kohderyhmänsä muualta.

Masters of the Universe: Revelation on viiden jakson mittainen kausi, ja jokaisella jaksolla on kestoa suurin piirtein 25 minuuttia. Näin ollen sarja on nopeasti katsottavissa, ja mikäs siinä: vauhtia kyllä riittää.

Eterniaa uskollisesti palvellut Teela ollaan korottamassa kuninkaallisen asemiehen asemaan, kun tapahtuu kauheita. He-Manin voimamiekka hajoaa kahteen osaan, ja samalla niin Skeletor kuin He-Man kuolevat. Pisteenä iin päällä Teela kokee tulleensa huijatuksi, ja haistattaa kuninkaalleen pitkät. Myöhemmin Teela sitten elättää itseään eräänlaisena palkkionmetsästäjänä, on leikannut pitkät hiuksensa pois ja ottanut rinnalle kumppanikseen ei-valkoihoisen soturitar Andran. Maailman kohtalo on kuitenkin uhattuna, ja Teelan, Andran ja Skeletorin entisen liittolaisen Evil-Lynin on noudettava voimamiekan osat niin helvetistä kuin taivaastakin.

Kuten jo ehkä yllä oleva kuvaus paljastaa, on ensimmäisen kauden pääosassa Teela kera kumppaninsa Andran unohtamatta Evil-Lynia. He-Man asetetaan siis vakaasti sivuosaan omassa sarjassaan. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, riippuu tietenkin katsojasta. Progressiiviset, modernit ja valveutuneet katsojat kokevat ratkaisun varmaankin ihan onnistuneeksi. Vastaavasti ne 1980-luvun vanhat fanit tuntevat todennäköisesti vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta. Kuin alleviivatakseen uuden kohderyhmänsä tärkeyttä tekijät tappavat sarjan puolessa välissä yhden lapsuuden suosikkihahmoistani. En paljasta tässä, kenestä on kyse, mutta jokainen He-Man and the Masters of the Universen vanha fani hieraisee varmasti silmiään, kun juonenkäänne sarjassa vastaan tulee.

Sarja itsessään on toteutettu kaikin puolin hyvin. Animaatio on sujuvaa ja värikästä. Kaikki henkilöhahmot näyttävät voimakkailta, ja tätä vahvistaa onnistunut ääninäyttely. Musiikki ei aina sovi tilanteeseen, sillä se pomppaa liiaksi esiin muusta kokonaisuudesta. Musiikin pitäisi nimittäin tukea käsillä olevaa toimintaa, eikä kohota pääasiaksi. Muistan muinaisesta 1980-luvun animaatiosta sen, että luotu maailma jäi aina ikävän hämäräksi ja epämääräiseksi. Tätä virhettä ei uusi animaatio tee, vaan Eternian maailma onnistutaan tekemään kiinnostavaksi ja monipuoliseksi. Viiden jakson lopussa se suuri tarina jää kokonaan kesken, joten jatkoa varmasti seuraa. Ainakin toivottavasti ja todennäköisesti.

Netflixin Masters of the Universe ei ota paineita vanhojen fanien kosiskelusta ja heidän odotuksiinsa vastaamisesta, vaan lähtee rohkeasti etsimään kohderyhmäänsä muualta. Tarjolla on progressiivinen ja moderni animaatio, joka huomioi monin eri tavoin nykyajan länsimaiset sosiaaliset tuulahdukset.