Ennakossa Watch Dogs: Legion

Tiedättekö mitä tarkoitetaan vuoden salaisesti parhaalla pelillä? Se on toimituksessamme vakiintunut käsite pelistä, jonka ongelmat ovat liian suuria yltääkseen vuoden parhaaksi peliksi, mutta samalla teoksen kanssa on siitä huolimatta hauskempaa kuin sinänsä parempien nimikkeiden parissa.

Annoin kyseisen tittelin vuonna 2016 Watch Dogs 2:lle. Teos osoittautui äärimmäisen monipuoliseksi ja tehtäviensä osalta kiehtovan monipuolisiksi, mutta selvät ongelmat estivät kuitenkin suurimman menestyksen. Klassinen vuoden salaisesti paras peli siis. Ja mikä parasta: Ubisoft näyttäisi toistavan onnistumiset uudelleen.

Yli puolen vuoden lykkäämisen jälkeen Watch Dogs: Legion on viimein täällä. Käytin neljä tuntia leikkiessäni rekrytointisysteemillä, hakkeroinnilla sekä syvällisen upealla avoimella maailmalla. Teoksesta käy nopeasti ilmi, että kyseessä on Ubisoftin toistaiseksi kunnianhimoisin ja teemoiltaan tarkoin työ. Ja kaiken kukkuraksi Legion vaikuttaisi olevan sarjan tähän asti paras osa.

Kelataanpa kuitenkin hitusen taaksepäin. Dystooppinen Lontoo on nimittäin pelottavan realistinen näkemys lähitulevaisuudesta. Brexit, kehittynyt tekoäly, työttömyys ja kansan kuohunta ovat johtaneet maailmaan, jossa turvallisuusyritys Albion on ottanut yhteiskunnan turvallisuuden vastuulleen vapauden kustannuksella. Albionin asema vaatii tietenkin haastamista, ja näinpä aiemmista Watch Dogs -osista tuttu DedSec astuu mukaan kuvaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan olla vain yksinäinen sotilas suuremmassa taistelussa, vaan pelaaja ohjastaa käytännössä koko organisaatiota keräten vapaustaistelijoikseen hakkereita.

Perusjuonen lähtökohdat eivät ole järin innovatiiviset tai mielikuvitukelliset, mutta se rakentaa riittävän vahvat puitteet tarinan ympärille. Pelatessa havaitsee napsivansa Lontoota takaisin alue kerrallaan, joista jokaiselta voi rekrytoida itselleen uusia vastaantulijoita sotilaikseen. Palkkaaminen, kapinointi ja taisteleminen Albionia vastaan muodostavat pelisessioiden kulmakivet. Vaikka uusien hahmojen rekryäminen saattaa kuulostaa Legionin erikoisjujulta, on se vain sopivasti kehittyneempi versio aiemmasta.

Tärkeintä on, että se tuntuu hyvältä. Erityisen merkittäväksi elementiksi nousee nimittäin Lontoo, joka on yksi vaikuttavimmista avoimista maailmoista mitä tähän mennessä on nähty. Jokainen kadunkulma, polku sekä nurkka tuntuu tarkasti suunnitellulta. Kuljitpa missä tahansa, tekijöiden kädenjälki näkyy ja tuntuu. Tämä on merkittävä parannus Ubisoftille, joka on aiemmin tuntunut keskittyvän enemmän kokoon kuin laatuun.

Yksi suurimmista peloistani ennakkoon koski rekrytointimekaniikkaa, joka vaikutti monipuolisuudessaan uhkaavan jopa kokonaisuuden toimivuutta. Watch Dogs -sarjan työkalujen käyttö hakkeroinnista valvontakameroihin on aina ollut teosten kulmakiviä, ja näin on onneksi edelleen. Joillekin alueille pääseminen saattaa yhä vaatia lennokkien tai muiden härpäkkeiden käyttöä. Legion tuntuu syventävän ja monipuolistavan systeemiä sen sijaan, että aiempien osien hienoudet sysättäisiin historiaan. Peli tuntuu siis edelleen luita ja ytimiä myöten Watch Dogsilta, johon on vain lisätty lisää kerroksia.

Puhutaanpa näistä kerroksista hiukan lisää. Ei, en ehtinyt pelata Watch Dogs: Legionia niin kauaa, että voisin kertoa kaikista uutuuksista tai tehtäväsuunnittelusta riittävästi. Rekrytointi ei esimerkiksi välttämättä tunnu mitenkään liian persoonalliselta, sillä lopulta kyseessä on vain henkilön tapaaminen ja tämän ongelman ratkaiseminen. Neljän tunnin ja viiden rekryn jälkeen olin kuitenkin yhä innoissani uusista hahmoista. Eräässä tapauksessa autoin ystävällistä hakkeria elinsiirron mahdollistamisessa, mikä vaati koneen hakkerointia, kulkuneuvon varastamista sekä yhteistyötä. Tämä oli äärimmäisen nautinnollista alusta loppuun. Toisaalla taas soluttauduin Albionin tukikohtaan ryövätäkseni arkaluontoisia dokumentteja. Riittääkö tehtävissä vastaavaa monipuolisuutta 20 tunnin jälkeenkin, se jää nähtäväksi.

On joka tapauksessa syytä nostaa esille tarinankerronta. Kun juonta ei olekaan kyhätty yhden hahmon ympärille, kiinnostuksen ylläpitäminen tuntuu hankalalta. Hyvä tarina nimittäin tarvitsee keskipisteen, jonka ympärille asiat nivoutuvat. Miten laajasta Lontoosta voisi siis kiinnostua? Huoleni oli onneksi turha, sillä huomasin nopeasti ajattelevani peliä vähän kuten Pokémon-sarjan osia. Hahmoja tulee ja menee, mutta vaihtuvuudesta huolimatta fokus pysyy toiminnassa. Vaikka ryhmä kasvaakin matkan varrella, muutamien suosikkien pitäminen alusta loppuun tuntuu joka tapauksessa kannattavalta.

Ei testipätkä ollut pelkästään iloa ja riemua. Testiversiossa on nähtävissä vielä joitakin bugeja, ja vaikka Lontoo näyttääkin upealta etenkin säteenseurannan ansiosta, kasvoanimaatiot eivät huou teknistä edistyksellisyyttä. Lisäksi hyppynapin puuttuminen tekee elämästä hankalaa. Vaikka interaktiiviset esineet ja kohdat näkyvät selvästi, ominaisuuden puuttuminen aiheuttaa silti harmaita hiuksia. Niin, ja ajaminen tuntuu jälleen köykäiseltä, mutta se tuskin yllättää ketään.

Lopulta minulle jäi kokeilutuokiostani vakuuttunut kuva teoksesta, joka antaa aihetta odottaa varinaista julkaisua ja tarinaa kieli pitkällään. Se jää nähtäväksi. onnistuuko lukuisten yksityiskohtien sitominen toimivaksi kokonaisuudeksi. Joka tapauksessa olen toiveikas ja toivon tekijöiden onnistuvan pyrkimyksissään.