The Howling - Ulvonta

Ihmissudet kuuluvat kauhuelokuvien peruskuvastoon siinä missä vampyyritkin, mutta ihmissusista on aikojen saatossa tehty varsin vähän muistettavia elokuvia. Syynä tähän on ollut ennen kaikkea teknologia, sillä ihmissuden toteuttaminen riittävän hyvin on osoittautunut haasteelliseksi. Erityisen vaikeaa on tietenkin ihmisestä ihmissudeksi tapahtuvan muuttumisen esittäminen pelottavasti ja toimivasti. Vuonna 1981 valmistunut The Howling - Ulvonta luotti tekoajankohdasta johtuen puhtaasti perinteisiin elokuvateon keinoihin. Omana aikanaan elokuva oli varmasti pelottava ja upean mahtava, mutta 40 vuotta myöhemmin tilanne on jo toinen. The Howling on hämmentävän alleviivaavasti tekoajankohtansa tuote, ja niin tehosteet kuin tekotapakin ovat auttamatta vanhentuneita.

Uutisankkuri Karen White (Dee Wallace) suuntaa lääkärinsä George Waggnerin (Patrick Macnee) kehotuksesta miehensä R. William 'Bill' Neillin (Christopher Stone) kanssa erämaahan erikoisen yhteisön luokse toipumaan traumaattisesta kohtaamisestaan sarjamurhaajan kanssa. Perillä alkaa hiljalleen tulla ilmi, että tässä erämaayhteisössä on jotain poikkeuksellista. Ei liene suurikaan juonipaljastus sanoa, että asiaan liittyvät ihmissudet.

Esitystapa on kautta linjan hämmentävän halvan oloinen, ja lisäksi varsin verkkainen. Tyyli sopisi paremmin johonkin hidastempoiseen draamaan eikä suinkaan jännitykseen luottavaan kauhuelokuvaan. Toisin sanoen elokuvasta puuttuu tietynlainen rajuus ja eläimellisyys, joka tarvittaisiin ihmissusielokuvaan. Naisten kampaukset, miesten viikset, vaatteet, musiikki, autot, teknologia ja kaikki muukin henkivät kaikki 1970-luvun ja 1980-luvun vaihdetta, ja joistakin katsojista sellainen saattaa tuntua ärsyttävältä. Ja vaikka ei suoranaisesti ärsyttäisikään, niin ainakin sen huomaa.

Tehosteet ovat vanhentuneet melko hyvin. Kyse on kaikenlaisesta käytännön kikkailusta naamioiden, tekoveren, pimeyden ynnä muun sen sellaisen kanssa. Aika olisi ehkä kohdellut rainaa paremmin, jos esitystapa olisi ollut vauhdikkaampi esimerkiksi heiluvan kameran tai kaaressa lentävän veren avulla. Nykykatsojalle The Howling on ennen kaikkea sivistävä katsaus yhteen elokuvahistorian merkkiteoksista, jos ei muuta niin ainakin kauhuelokuvien saralla.

Lisämateriaalit nostavat arvosanaa pisteellä, sillä mukana on hyvinkin kattavasti elokuvan tekijöiden ja muiden asiaan liittyvien ihmisten haastatteluja ja muisteluita tekoprosessin eri vaiheista. Ja hyvä niin, sillä The Howlingia arvostaa eniten juuri silloin, kun sen osaa liittää osaksi sitä aikaa ja paikkaa, jossa se aikoinaan tehtiin.

Ihmissusielokuvia ei liikaa saatavilla ole, joten siksikin The Howling puolustaa paikkaansa. Kasarileffa osaa jopa kumartaa sen tunnetuimman ihmissusielokuvan, The Wolf Manin (1941), suuntaan kunnioituksella. Itse pidän silti edelleen vuoden 2010 The Wolfmania parhaana lajityypin teoksena.