Akvaariorakkaus

Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin perustuva Akvaariorakkaus-elokuva on jäänyt kotimaiseen leffahistoriaan jonkinlaiseksi modernin ja hedonistisen kaupunkilaiselämän klassikkokuvaukseksi. Aika ei ole kuitenkaan ollut järin armollinen Claes Olssonin vuonna 1993 ilmestynyttä ohjaustyötä kohtaan, vaan kohtuullisesti startannut mutta heppoinen kokonaisuus leviää jälkimmäisellä puoliskolla käsiin.

Elämälleen suuntaa etsivä Saara (Tiina Lymi) työskentelee tarjoilijana ja asuu kimppakämpässä mieskuvioissa menestyneempien kämppistensä kanssa. Saara kuitenkin tapaa leffan alussa omapäisestä naisesta kiinnostuneen Jonin (Nicke Lignell), jonka kanssa Saara lähtee kokeilemaan yhteiselämän autuutta. Päähenkilön omat emotionaaliset ongelmat kuitenkin varjostavat suhdetta, ja Jonin kanssa oleminen muuttuu ajan mittaan melkoiseksi vuoristoradaksi.

Lymin ja Lignellin hahmoissa olisi kiinnostavaa särmää ja monitasoisuutta, joihin kovalla vauhdilla eteenpäin virtaava Akvaariorakkaus ei kuitenkaan malta perehtyä. Härkösen teoksille ominaisessa terävässä dialogissa avataan kiinnostavasti seksuaalisuuteen ja petipuuhien emotionaaliseen puoleen liittyviä pulmia, joita Saara ja Joni yrittävät yhdessä ratkoa silloin kun käsikirjoitus antaa tilaa rauhallisemmille petipuheille.

Päähahmot jäävät kuitenkin oikukkuudessaan ja loputtomassa kärsivällisyydessään yhden luonteenpiirteen varaan rakentuviksi tuttavuuksiksi, eikä ajoittain jopa laiskalta tuntuva näyttelijäntyö juuri auta asiaa - erityisesti Lignell tuntuu vetävän oman tulkintansa joviaalin välinpitämättömästi lähinnä myötäillen Lymin hahmon oikkuja. Sitä vastoin ilmeikäs Lymi tuo hahmoonsa uskottavuutta kiinnostavalla elekielellään, vaikka välillä käydäänkin ylinäyttelemisen puolella. Katsojalle kuitenkin annetaan tarinan edetessä kohtuullisesti vihjeitä ja vastauksia siitä, mikä mättää ja mikä toisaalta ajaa Saaraa eteenpäin. Elokuvan loppupuolella erilleen ajautuvat hahmot lilluvat omissa, suoraan sanottuna tylsissä seikkailuissaan, jotka johtavat ennalta-arvattavan onnelliseen loppuratkaisuun turhalta tuntuvan kiertotien kautta.

Olssonin persoonallinen ja kiinnostava kuvakerronta kuitenkin tekee vaikutuksen, vaikka kauniisti sanottuna mielikuvituksellisesta ysärimuodista ja pastellisävyisestä värimaailmasta voikin olla montaa mieltä. Pimeissä ulkokohtauksissa kuvattu Helsinki suo näyttävine valaistuksineen elokuvalle suurkaupunkimaisia viboja, ja Jari "Yari" Ensio Knuutisen säveltämä varsin persoonallinen soundtrack soi sangen sopivana taustamusana tälle äkkiväärälle rakkaustarinalle. Aikoinaan säväyttäneet mutta nykykatsojan silmissä kiusallisesti pehmopornon puolelle valahtavat seksikohtaukset eivät oikein pysty perustelemaan paikkaansa inhimillisestä läheisyydenkaipuusta ja yksinäisyyden kokemuksista ammentavassa elokuvassa.

Akvaariorakkaus on teemoiltaan ja ajoittain jopa hahmoiltaan kiinnostava leffa, joka kurkottaa aivan liian moneen suuntaan lopulta näyttäen katsojalle, että vaikeita ja kiusallisiahan ne intiimit ihmissuhteet ovat. Leffan lisämateriaaliksi on valikoitunut joukko Olssonin, Lymin ja Härkösen haastatteluja sekä Yarin Punaista vaniljaa -musiikkivideo, jonka kesynkoominen ja korostetun pikkutuhma nahka-asuilottelu olisi saanut jäädä 90-luvulle.