Varsin monet Alistair MacLeanin kirjoittamista historiallisista seikkailutarinoista on sovitettu ajan saatossa elokuvaksi. Näistä ehkä se parhaana pidetty on vuonna 1968 ensi-iltansa saanut Kotkat kuuntelevat (Where Eagles Dare), johon MacLean kynäili käsikirjoituksen. Elokuva on kestänyt aikaa oikein hyvin, joskin verkkainen etenemistahti kielii menneen aikakauden teoksesta.
Kotkat kuuntelevat käsittelee lähes tuhoon tuomittua kommandotehtävää Itävallan Alpeilla toisen maailmansodan aikana. Kootun ryhmän alkuperäisenä tavoitteena on vapauttaa vuoristolinnassa vankina oleva amerikkalainen kenraali. Tehtävä kuitenkin mutkistuu heti alussa, eikä runsaalta paukkeelta ja juonittelulta vältytä.
Kotkat kuuntelevat on kuvattu pääosin Itävallan vuoristomaisemissa, joka muistuttaa yllättävän paljon suomalaista korpea talvisaikaan. Tekninen toteutus on kaikin puolin oman aikansa huippuluokkaa, mikä tekee katsomiskokemuksesta miellyttävän. Erikoistehosteiden ikääntyminen näkyy, mutta ei onneksi häiritsevällä tavalla. Nykykatsojaa harmittaa ehkä eniten elokuvan mitta (2h 43 min) ja se aiemmin mainittu verkkainen etenemistahti. Suunnilleen ensimmäinen tunti käytetään paikan päälle pääsemiseen, puoli tunti itse tehtävään, ja se viimeinen tunti pakenemiseen. Toisaalta kaikki kerrotaan selvästi, eikä mitään jätetä arvailujen varaan.
Kuten aiemmissakin Alistair MacLeanin tarinoissa, myös tässä heikointa antia ovat erilaiset henkilöhahmot. Kaikki ovat joko tehtävään tyystin omistautuneita ammattilaisia, tai sitten yhtä vahvasti asialleen omistautuneita kaksoisagentteja. Minun on hyvin vaikea kuvitella, että todellisuudessa näin laaja henkilökatras olisi kuin yhdestä muotista valettu persoonallisuuksiensa puolesta. Ratkaisun voi toki nähdä niinkin, että se asettaa keskiöön tarinan ja toiminnan henkilöhahmojen sijasta.
Elokuva on pitkälti kahden avainhahmon yhteispelin tulosta. Richard Burtonin esittämä majuri Smith on jatkuvasti tilanteen tasalla oleva kovan luokan brittisotilas, ja mukana kulkeva amerikkalainen laskuvarjojääkäri luutnantti Schaffer on kylmäverisyydessään kuin luotu Clint Eastwoodin esitettäväksi. Kumpikin säilyttää päänsä ihailtavan kylmänä tilanteessa kuin tilanteessa suorittaen tehtävän aina loppuun asti. Ehkäpä tämä kaksikko toimi 1960-luvun lopulla eräänlaisena miehen mallina kasvavalle nuorisolle?
Henkilöhahmojen yksitoikkoisuuden lisäksi kritiikkiä on annettava musiikille, joka oli varmasti silloin joskus ajan hengen mukaista. Taustalla pauhaava orkesteri sopisi kuitenkin paremmin esimerkiksi James Bond -elokuvan taustalle, ei niinkään hidastempoiseen ja totiseen sotaelokuvaan.
Kokonaisuutena Kotkat kuuntelevat on silti klassikko, ja ainakin yksi Clint Eastwoodin parhaista elokuvista.