Godzilla

Armeijan pommiyksikön spesialisti Ford Brody (Aaron Taylor-Johnson) saa tietää menneisyyden riivaaman isänsä (Bryan Cranston) olevan vaikeuksissa ja lähtee auttamaan häntä Japaniin. Paikan päällä Brodylle selviää, että pakkomielteisten teorioidensa takia ongelmiin joutunut isänsä tietää hallituksen piilottelevan totuutta perheensä traagisesta historiasta. Asiaa selvitellessä maan uumenista nousee hävitystä ympärilleen kylvävä voima, jonka edessä ihmiset ovat voimattomia. Tuhon edetessä Japanista kohti Yhdysvaltoja, Brody pyrkii takaisin kotiin perheensä pariin ennen kuin on liian myöhäistä.

Paperinohut kerronta tökkii pahasti koko elokuvan ajan, ja se on vielä venytetty aivan liian pitkäksi. Alussa mystiikan ylläpitäminen tuntuu panttaukselta, ja sen paljastaminen on elokuvan nimen huomioon ottaen negatiivinen yllätys. Tarinan edetessä hahmot käyttäytyvät naurettavan epäloogisesti ja tapahtumat ovat sekavia. Tilannetta ei paranna leikkaustyyli, joka katkaisee toiminnan kulun lukuisia kertoja. Erikoistehosteita täyteen sullottu loppupuoli ei kestä silmäkarkkia syvällisempää tarkastelua ja päätyy vain hätäisiin kliseisiin ja heikosti kantaviin aasinsiltoihin, joilla kaikki langat saadaan nidottua yhteen.

Kick-Assina tunnettu Aaron Taylor-Johnson antaa laimean suorituksen USA:n sotilaana. Hänen karismansa tarvitsee selvästi maskin kasvoilleen suoriutuakseen toimintaelokuvan pääosasta. Myöskään Bryan Cranston (mm. Breaking Bad) ei tunnu löytävän sisältöä kliseiselle hahmolleen, vaan päätyy näyttelemään epäuskottavan väkinäisesti. Miellyttävän pehmeän ja unisen olemuksen omaava Elizabeth Olsen saa ruutuaikaa vain hetkellisesti. Hänen hahmonsa näyttää kauniin lisäksi enimmäkseen vain hämmentyneeltä, sillä laiska käsikirjoitus saattaa hänet turhaan vaaran tielle kerta toisensa jälkeen.

Elokuvan visuaalinen anti sentään välittyy kotikatsomoon upeasti. Todella megalomaaniset tietokone-efektit näyttävät huikeilta. Elokuvasta löytyy useita kohtauksia, jotka saavat paatuneemmatkin efektiystävät haukkomaan henkeään. Myös äänissä on tarpeeksi potkua, joilla saa seinänaapurin vihat päällensä. Parhaat hetket elokuvan parissa koetaan, kun liian vähän ruutuaikaa nimikkoelokuvassa saaneen Godzillan töppöjalka murjoo miljoonakaupungin katuja ja kotisohvalla lahkeet lepattavat bassopainotteisen ääniraidan ansiosta. Julkaisun salaiset todistusaineistovideot ovat hauska yritys syventää elokuvan tarinaa. Harmillisesti näiden videoiden pienehkön, jo elokuvassa nähdyn materiaalimäärän kierrätys tekee niistä vain lapsellisia ja halpoja. Tutun turvalliset "selkään taputtelu" -dokumentit elokuvan teosta taas kertovat omaa tarinaansa siitä, kuinka visuaalista ilmettä on hiottu suurella hartaudella. Ei ole ihme, että elokuvan tarina on puolestaan täysin unohdettu ja mitäänsanomaton.

Minimalistisella tee-se-itse-esikoiselokuvallaan, Monsters (2010), Hollywoodin portit itselleen avannut ohjaaja Gareth Edwards kääntää tyylinsä päälaelleen Godzillalla. Budjetti on kirjaimellisesti 200 kertaa suurempi ja pääosissa paistattelevat löyhästi yhteen nidotut, elämää suuremmat erikoisefektit ja yksittäiset kauniit kuvat. Ne toimivat tosin ainoastaan tehostepajan taidoista kertovana ylipitkänä esittelyvideona. Geneeristen pahvihahmojen automaatiopatsastelusta ei jää mitään käteen. Pirstaloituneen ja hätäisen käsikirjoituksen ansiosta elokuvasta ei voi nauttia edes pelkkänä efektiviihteenä, vaan tökkivän kerronnan takia pettymys ja ärsytys on itse Godzillan suuruusluokkaa.

16 vuotta sitten tehdyllä ja pahasti haukutulla Roland Emmerichin Godzilla (1998) -elokuvalla ei ole enää mitään hävettävää. Vaikka sekään ei ole hyvä elokuva, on se sentään jollain tasolla
tasapainossa itsensä kanssa ja kohtuullisen koherentti viihdekokemus.