Suomi

10 kovaa levyä vuodelta 2016 1/2

Kirjoittaja Tepuman69 27. joulukuuta 2016 kello 00:12

Voin viimeistään näin vuoden viimeisten päivien ollessa käsillä ilokseni todeta, että 2016 oli erittäin kova vuosi musiikin suhteen. Loistavia levyjä julkaistiin jatkuvasti, ja välillä oli vaikeaa edes pysyä mukana, kun uusia kuuntelemisen arvoisia julkaisuja työnnettiin ulos sellaista tahtia. Tässä blogissa minä kerronkin kymmenestä kovasta levystä, jotka tämän muuten vähemmän onnistuneen vuoden aikana iloksemme saatiin pihalle stimuloimaan kuuloelimiämme ja lisäämään dopamiinin eritystä. Kyse ei ole varsinaisesta top 10 -listasta, sillä en olisi mitenkään saanut laitettua levyjä järkevään järjestykseen enkä edes näe, mitä järkeä siinä olisi ollut. Oli itse asiassa aika vaikeaa saada rajattua vain kymmenen albumia, joiden nimen päästin tuleville riveille. Lista olisi kuitenkin muuten vain venynyt kohtuuttomasti, jos en olisi vain kylmästi katkaissut sitä kymmeneen.

Stam1na - Elokuutio
Vaikka en muuten osaakaan laittaa vuoden parhaita levyjä minkäänlaiseen järjestykseen, oli kuitenkin koko ajan varmaa, että Elokuutio on minulle ehdottomasti numero 1. Hypeni levyä kohtaan nousi viimeistään julkaisuviikolla ihan käsittämättömälle tasolle, mutta en kyllä pettynyt yhtään. Maaliskuun 18. päivä minulla oli käsissäni vuoden parhaan levyn lisäksi myös Stam1nan paras levy, mikä on bändiltä melkoinen saavutus. Elokuutio on sellainen albumi, jolla ei ole yksinkertaisesti yhtään heikkoahkoakaan kohtaa ja jokainen kappale on puhdasta nautintoa alusta loppuun. Tyylillisesti albumi on erittäin monipuolinen sekoittaen vaikka mitä metallin alalajeja ja progeilua Stam1nan kuuloiseksi paketiksi. Hyrde, Kaikka ja Pexi ovat kaikki ylittäneet itsensä mitä sävellyksiin tulee, ja erityisesti Kaikka onnistui tosissaan yllättämään positiivisesti sävellystaidoillaan. Kappaleista löytyy runsaasti sisältöä eikä turhaan yksinkertaisuuteen ole missään vaiheessa sorruttu. Useiden erilaisten osioiden määrästä huolimatta jokainen erilainen osa tuntuu sopivan kaikkiin kappaleisiin täydellisesti. Kaikki on vain niin luontevaa! Elokuutio on tietenkin myös vahvasti konseptialbumi, mikä viimeistään saa kokonaisuuden kohoamaan vielä korkeammalle kuin mestarillisten osiensa summan. Levykokonaisuudet tulevat kokemuksina aina pyyhkimään yksittäisillä kappaleilla lattiaa. Kaiken muun täydellisyyden lisäksi Hyyrynen onnistui jotenkin ihmeellisesti kirjoittamaan vielä parhaat sanoituksensa koskaan, vaikka luulin sen olevan jo mahdotonta. Näin korkeatasoista lyriikkaa kuunnellessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka joku voi olla verbaalisesti niin lahjakas. Näin nerokasta sanoilla leikittelyä yhdistettynä oikeasti vahvaan sanomaan, jota saa myös itse tulkita ei voi kehua liikaa eikä minulta ainakaan löydy sanoja, jotka tekisivät oikeutta niille nerouden ilmentymille, joita Hyrde onnistui suoltamaan levyn täyteen. Suomi on maailman paras kieli, kun sitä osataan käyttää oikein.

Moonsorrow - Jumalten Aika
Jumalten Aika oli ensimmäinen läpyskä, jonka kuuntelin Moonsorrow'lta, ja vakuutuin kyllä nopeasti tämän porukan taidoista. En ole ikinä varsinaisesti pitänyt folk metallista, koska minusta se vain tuntuu yleensä jotenkin typerältä ja lapselliselta eikä cringe-reaktio ole harvinainen. Moonsorrow taas osaa tehdä folk-henkistä metallia jotenkin niin uskottavasti luottamalla synkkyyteen ja pitkiin kappaleisiin perustuvaan tunnelmaan. Moonsorrow on oman alansa mestari ja onnistuu sytyttämään tällä levyllä jopa minussa jonkin muinaisten aikojen ja muinaisuskojen kipinän, joka on korkeintaan enää olemassa kansamme kollektiivisessa tajunnassa jossain tukahdutetussa muodossa. Jumalten Ajan tunnelma on vain niin vahva, ja sävellykset imevät mukaansa johonkin lähes unohdettuun aikaan eikä edes 15 minuuttia olekaan enää liian pitkä mitta kappaleelle. Kaikilla osa-alueilla toimivan synkän black metal -vaikutteisen musiikin lisäksi levy on jonkinlaista nykyaikaista myyttienkerrontaa, joka onnistuu olemaan yllättävän uskottavaa, mikä on erittäin suuri kehu, sillä tällaiseen tyyliin pyrkivä meininki voi lässähtää helposti cringen puolelle.

Jarkko Martikainen ja Luotetut Miehet - Ruosterastaat
Ruosterastaat taitaa jäädä listan ainoaksi levyksi, joka ei sisällä minkäänlaista metallia. Minä kuuntelen aika vähän kevyttä musiikkia, mutta taiteilija Martikainen on silti yksi eniten arvostamistani muusikoista. Hän on sympaattinen tyyppi, joka on kokenut säveltäjä ja yksi parhaista sanoittajista, jonka tiedän eikä hänen uusimmallakaan levytyksellä ole mitään hävettävää. Ruosterastaat on teemalevy, joka kertoo erilaisista olosuhteiden uhreista, mutta myös antaa toivoa ja tukea jaksamiseen. Vaikka albumilta löytyy paljon melankolisiakin sävyjä ja surullisia ja ankeita tarinoita, surkeuteen ei jäädä missään vaiheessa turhaan rypemään vaan kantavaksi ajatukseksi muodostuu lopulta se, että vaikka negatiiviset asiat tiedostettaisiinkin, niistä voi silti selvitä. On vain tärkeää ymmärtää sellaisia ihmisiä, joilta on pudonnut pohja elämästä. Musiikki tukee sanomaa loistavasti ja osaa tuoda paperilla elottomiin sanoihin uusia ja erilaisia sävyjä. Martikainen on selkeästi jo kokenut ammattilainen, joka tietää mitä tekee, ja hän osaa erittäin uskottavasti kuvata erilaisia henkilöitä sanojen ja musiikin kautta. Esimerkiksi näennäisesti surullinen tarina voikin synnyttää erilaisen mielikuvan duuripohjaiseen sävellykseen yhdistettynä. Musiikista löytyy kivasti vaihtelua, sillä normaaliin rock-kokoonpanoon yhdistellään eri kappaleissa esimerkiksi jousi- ja puhallinsoittimia. Levyn päättäjä "Kaikesta kyllä selviät" summaa jo nimellään onnistuneesti albumin lopullisen sanoman.

Insomnium - Winter's Gate
En ollut aikaisemmin kuunnellut lainkaan Insomniumia, mutta Winter's Gate sai niin paljon kehuja, että oli pakko ottaa kiekko kuunteluun. Onneksi otin! Arvostin bändiä jo etukäteen, koska he olivat uskaltaneet tehdä kokonaisen levyn pituisen yhden kappaleen, mikä toimi käytännössä loistavasti. Lopputuloksena on 40 minuuttia pitkä saumaton musiikillinen kokemus, joka onnistuu pitämään otteessaan ja luomaan vahvan tunnelman. Ja tämä tunnelma on onnistunut esimerkillisen hyvin käyttämällä enimmäkseen vain tavallista bändikokoonpanoa äänimaailman luomiseen kaiken maailman överiksi menneiden orkestraatioiden ja kuorolaulujen sijaan. Levyyn kannattaa uppoutua ihan kunnolla eikä musiikki onneksi tee siitä kovin vaikeaa. Seväsen mörinä-ääni on äärimmäisen syvä ja vahvistaa loistavasti tunnelmaa. Puhtaitakaan lauluja ei pelätä tarvittaessa käyttää, vaikka tyyli onkin pääasiassa ensiluokkaista melodista death metallia. Näin hienoa synkkää tunnelmointia väkinäinen osiin jakaminen olisi vain rajoittanut. Olen ylpeä, että asun maassa, jossa näin rohkea ja korkeatasoinen musiikillinen kokeilu voi päästä listaykköseksi.

Testament - Brotherhood of the Snake
Testamentin viimeisin levy on yksinkertaisesti pirun toimivaa thrash metallia, joka suorastaan pakottaa pään heilumaan. Soundit ovat täydelliset, riffit energisiä ja toimivia päänheiluttajia ja Chuck Billyn ääni ensiluokkainen tällaiseen musiikkiin. Hänen vokaalinen ulosantinsa tuntuu vain parantuvan iän karttuessa. Minä olen harvoin ensimmäistä kertaa levyä kuunnellessa yhtä fiiliksissä kuin Brotherhood of the Snaken alkaessa soimaan eikä taso onneksi varsinaisesti laske kiekon pyörähdellessä eteenpäin. Korkeintaan Born in the Rut tuntuu hieman turhahkolta. Reipasta tempoa pidetään paljon yllä eikä balladeja ole tälle levylle mahtunut, mikä ei haittaa, kun thrash kuulostaa näin hauskalta. Välillä meinataan poiketa jopa hieman death metallin puolella, mikä antaa vain luontevaa lisäpotkua. On suorastaan uskomaton suoritus, että näin vanha rässibändi voi kuulostaa vielä näin hyvältä ja energiseltä. Kaikki varmaan tietävät, ketkä saisivat ottaa tästä porukasta oppia...

Jouduin jakamaan tämän blogautuksen kahteen osaan merkkimäärärajoituksen takia eli siirry ehdottomasti lukemaan heti jälkimmäinen puolisko, kun olet tämän lukenut loppuun ja kommentoi sinne, jos on asiaa.

HQ