Grand Slam Tennis 2

Hyviä tennispelejä on viime vuosien aikana julkaistu useita, mutta Grand Slam Tennis 2 eroaa muista analogiohjaukseen perustuvalla lyöntijärjestelmällään. Näpäyttämällä, vetämällä tai heilauttamalla ohjaimen oikeanpuoleista tattia lyödään palloon niin yläkierrettä, alakierrettä kuin isoa kovaa, ja samalla tatin liikesuunta määrää myös pallon suunnan kentällä. Niin sanottu Total Racquet Control onkin melko loogista jatkoa intuitiivista analogiohjausta korostavalle kehitystrendille, johon EA Sportsin pelit kuten FIFA ja NHL ovat viime vuosina suuntautuneet.

Pelillä on myös toinen ässä hihassaan. Se on nimittäin markkinoilla olevista vaihtoehdoista ainoa, johon on saatu lisensoitua kaikki neljä Grand Slam -turnausta. Tämän ansiosta mestaruuspytystä on mahdollista vääntää kättä myös legendaarisen Wimbledonin nurmella - Australian, Ranskan ja Yhdysvaltain avointen ohella. Maailmanluokan pelaajista mukana ovat muun muassa Rafael Nadal, Lleyton Heweitt, Andy Murray, Roger Federer, Williamsin siskot sekä joukko ATP- ja WTA-legendoja kuten Björn Borg, Boris Becker ja Lindsay Davenport. Suomalainen Jarkko Nieminen ei ole tälläkään kertaa mahtunut 25 ammattilaisen joukkoon, mutta mikään ei estä luomasta pelaajaa EA Sportsin tutulla hahmoeditorilla, jolla voi jakaa pelaajia myös muiden kesken netissä.

EA:n urheilupelejä pelanneille Grand Slam Tennis 2 on muutenkin tuttua kauraa. Peli on rakennettu jo pitkään käytössä olleen valikkotyylin varaan, mikä toimii niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta navigointi on tuttua kuin kotikulmilla kävely, mutta samalla presentaatio tuntuu tennispeliin hieman raskaalta, jopa hengettömältä. Aavistuksen puolivillaista vaikutelmaa vahvistaa varsinainen peligrafiikka. Siinä missä pelaajat näyttävät dynaamisine vaatteineen hyviltä, taustat ja kuvakulmien käyttö jättävät EA:n peliksi yllättävän paljon varaa parantaa. Lisäksi selostukseen olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota; kommentaattorit toistavat samoja tusinalauseita raivostuttavan taajaan.

Pelillisesti Grand Slam Tennis 2 mallintaa tennistä verrattain realistisesti pisteytyssääntöineen ja taktiikoineen. Onnistumiset edellyttävät tilannetajua, lyöntien hallintaa ja oikeaa sijoittumista kentällä. Taktiikka on myös yksi asia, joka muuttuu ottelusta toiseen vastustajan pelityylin mukaan. Eri pelaajia vastaan on pelattava hieman erilaista tennistä. Tässä suhteessa EA on onnistunut luomaan otteluihin vaihtelua ja tuomaan eri yksilöiden pelityylejä esiin. Peli ei kuitenkaan ole kaikkein pikkumaisin ajoituksen ja tähtäyksen suhteen, joten rajoja voi hivotella melko huolettomasti ja pallorallit venyvät tasaisissa matseissa helposti varsin pitkiksi. Ottelut ratkeavatkin ennemmin taktisiin virheisiin kuin huonoihin lyönteihin.

EA ei kuitenkaan onnistu tekemään tennisurasta mielenkiintoista. Kymmenen vuoden uramuoto voi kuulostaa tuhdilta, mutta käytännössä joka vuosi on edellisen toisintoa: neljä turnausta, joiden välillä on pari mahdollisuutta suorittaa yksinkertaisia harjoitteita ja näytösotteluita. Edetessä voi avata käyttöön parempia mailoja ja tossuja, kohottaa rankingia sekä kasvattaa uran pisteitä. Käytännössä hahmonkehitys jää silti nihkeäksi, eikä esimerkiksi tiettyjen tavoitteiden (kuten lyö kolme ässää ottelussa) suorittamisesta ole sellaista välitöntä hyötyä, joka tekisi niiden täyttämisestä mielekästä. Suoritukset vain kasautuvat uran pisteisiin, jotka sitten satunnaisesti poikivat kahmalollisen lisäattribuutteja hahmon taitoihin.

Hahmonkehitys olisi voinut hyötyä tasaisemmasta taitojen kartuttamisesta, mutta ei uran kaari muutenkaan järin järkevä ole. Liekö sitten kausittain nousevan vaikeustason syytä, mutta onnistuin voittamaan Grand Slamin - kaikki neljä turnausta - jo tulokaskaudellani. Tämä syö pahanpäiväisesti voitonriemua ja tekee maailman himotuimmista turnauksista kovin arkisen tuntuisia.

Yksinpelissä uraa kiinnostavampia ovatkin klassikko-ottelut, jotka on valikoitu usean vuosikymmenen ajalta. Näissä pelaaja pääsee konkreettisesti elämään uudelleen tennishistoriaa, ja toteutus on vakuuttavampi kuin uramuodossa. Tämän lisäksi pelaaminen on yksinkertaisesti hauskempaa, kun pelaajien kyvyt vastaavat paremmin sitä tasoa, mitä oikeilla ammattilaiskentillä nähdään. Maailman huippujen taistellessa tosissaan pisteistä tunnelma nousee aivan erilailla esiin kuin uran alkuvaiheissa, jolloin oma pelaaja lähinnä hölköttelee kentällä ja tilastollisesti ylivoimaisten vastustajien vaikeustaso on niin pohjamudissa, että ottelut voi melkein ratkaista pelkkiä ässiä vetämällä.

Urheilu on silti aina parhaimmillaan moninpelinä, ja toimiva pelimekaniikka rimmaa hyvin nettipelin kanssa. Pelaajien vähyydestä johtuen otteluihin pääsy oli arvosteluhetkellä hivenen vaikeaa, mutta kentällä ei esiintynyt häiritsevää viivettä, vaan matsit luistivat likimain kuin yksinpelissäkin. Ihmisvastustajan jallittaminen oikein pelatulla taktiikalla ja napakalla lyönnillä tyydyttää aina. Tällä saralla peliä on helppo kuvitella pelaavansa pitkään, jos vain seuraa löytyy. Yksittäispelien ohella pelattavissa on myös kokonaisia online-turnauksia.

Grand Slam Tennis 2 tarjoaa siis viihdyttävää tennistä, mutta EA:lla on varmasti rahkeita parempaankin. Pelin puitteet tuntuvat isoista lisenssikaappauksista huolimatta vielä jossain määrin vaatimattomilta, eikä Total Racquet Control muuta pelikokemusta siinä määrin, että yksin se nostaisi pelin kilpailijoiden yläpuolelle. Itse asiassa klassiset nappikontrollit ovat edelleen käytettävissä, ja vanhan koulun voimapelaajille ne voivat olla jopa tehokkaammat. Jos Top Spin 4 on kuitenkin koluttu puhki, voi EA:n versio olla mielenkiintoinen vaihtoehto ennen tennispelien seuraavan aallon saapumista. Kuka ties analogiohjaus on jo ensi erässä de facto -standardi.