Rising Hell

Pikselöityyn esitystapaan ja raflaavaan hevimusiikkiin antinsa perustava Rising Hell tarjoaa hieman erilaisen esityksen rogue-lite-peleille. Tässä kun ei juostakaan sivuttaissuunnassa juuri lainkaan, vaan pompitaan koko ajan ylöspäin. Asetelma antaa sille tuoreen vaikutelman, mutta riittääkö se kantamaan pelin loppuun asti?

Rising Hellin alkuasetelma on aika täyttä höttöä. Perkele julisti suuren sodan taivaita vastaan, ja otti täysillä pataan. Sen myötä hänet vangittiin puunjuuren sisään, josta kasvoi lopulta valtava puu. Sen sisälle luotiin erilaisia helvettejä, joissa piruparan armeijat odottavat hänen heräämistään. Osa ei kuitenkaan jatka odottaa, ja heille Mephisto, tuo valheiden kuningas, tarjoaa pakotien. Hänen luomallaan aseella täytyy kukistaa puussa majailevat arkkidemonit. Sen myötä yksi sankareista päättää kokeilla onneaan ja kiivetä puun latvaan lahdaten matkallaan lukuisia pienempiä pirulaisia ja muutamia isompia paholaisia.

Rising Hell ammentaa sisältönsä niin kutsuttujen rogue-lite-pelien lähteestä. Sankarilla on vain yksi elämä, jolla pitäisi läpäistä koko helahoito. Matkan varrelle on ripoteltu erikoisaseita, joiden myötä esimerkiksi perushyökkäyksiin tulee enemmän potkua tai sankari ei ota hetkeen lainkaan vahinkoa. Valitettavasti näiden erikoisesineiden elinikä on todella lyhyt. Erikoisaseet kestävät vain muutaman kymmenen iskua, jonka jälkeen palataan takaisin perusaseeseen. Tosin pidemmällä kestolla nämä olisivat voineet olla liiankin voimakkaita, joten ehkä näin on lopulta parempi.

Onneksi matkan varrella taskuihin kertyy myös kahta erilaista valuuttaa. Toisella ostetaan kyseiseen juoksuun sidottuja erikoiskykyjä ja ominaisuuksia, ja toista käytetään kuoleman korjatessa ostamaan uusia aseita ja hahmoja. Erikoiskyvyt ja -ominaisuudet antavat sankarille muun muassa enemmän elämää, nostavat parannusesineiden ilmaantumisen mahdollisuuksia, luovat räjähdyksen sankarin ottaessa vahinkoa, tekevät sankarista voimakkaamman, kun hänen elämänsä on vuotanut lähes kuiviin ja niin edelleen. Kaikkia erikoiskykyjä ei voi kerätä yhdellä pelikerralla, joten hahmonkehityksen suhteen joutuu tekemään ajoittain kiperiäkin valintoja.

Pahan puun kiipeämisessä matkataan läpi lukuisten pienten helvettien, joiden perusajatuksissa on mukavasti eroa toisiinsa nähden. Ajoittain etenemisessä joutuu tekemään valinnan kahden eri helvetin välillä, joten kiipeämiskokemuksiin saa vaihtelua pelikertojen välillä. Osassa helveteistä paetaan hitaasti nousevia teriä, osassa puunrunko on täynnä myrkyllisiä kaasuja vapauttavia kasveja, osassa erilaiset nuijat yrittävät lytätä sankarin lyttyyn ja niin edelleen. Vaihtelua on mukavasti, tosin erilaisten helvettien määrä jää lopulta aika pieneksi, ja olisinkin kaivannut mukaan vielä enemmän vaihtoehtoja.

Puuta asuttavat pienemmät pirut eivät toki päästä sankariamme läpi mukisematta. Puu suorastaan kuhisee erilaisia vastustajia. Usein pompitaan läpi vihollislaumojen, joiden listimiseen tarvitaan hyvää ajoitusta ja nopeita refleksejä. Lopulta samanlaisia helvetin hurttia, lentäviä silmämunia ja sähköisiä pikkupiruja tulee lahdattua järkyttävät määrät. Vihollisiin pätee sama kuin kenttiinkin, eli vaihtelua toki on mutta kokonaismäärä jää aika vaisuksi.

Pahan puun kiipeäminen ei ole helppoa, ja pataan tulee ihan varmasti lukuisia kertoja. Onneksi matkalla kerrytetyllä toisella valuutalla voi ostaa aloitukseen uusia bonuksia ja jopa hahmoja. Bonuksien avulla sankarille voi antaa jonkinlaisen pienen edun, esimerkiksi pomot voivat olla heikompia, mutta samaan aikaan ne tekevät hieman enemmän vahinkoa. Mitään valtavia etuja näillä bonuksilla ei saa; ainoana poikkeuksena ehkä se, jolla voi tuhota vihollisten ampumat pienet ammukset. Sen avulla ensimmäinen pomovihollinenkin muuttuu aika täydeksi vitsiksi.

Uusia hahmoja voi avata yhteensä kaksi kappaletta, jolloin käytössä on kokonaisuudessaan kolme erilaista sankaria. Hahmot eroavat mukavasti toisistaan. Ensimmäinen on puhdas lähitaistelija, toinen on pyssysankari ja kolmas heittelee vihollisiin kiinnittyviä pommeja. Mitään kovin omaperäistä ei siis näissä sankareissa nähdä, mutta ne ajavat asiansa ja tekevät pelaamisesta hieman monipuolisempaa.

Pelin ulkoasu on näyttävää pikselitaidetta. Animaatiot ovat sujuvia, viholliset erottaa selkeästi toisistaan ja jokaisella helvetillä on oma teemansa värien ja suunnittelun suhteen. Taustalla pauhaava hevi lämmittää vanhan hevarin mieltä, ja se sopii hyvin sekä pelin teemaan että korkeatempoisen mäiskinnän taustalle.

Kokonaisuutena Rising Hell on ihan kiva lisä rogue-lite-kirjastoon. Sen ajatus kääntää eteneminen, jos nyt ei päälaelleen, niin ainakin vinksalleen tarjoaa mukavaa vaihtelua perinteisiin sivuttaissuunnassa eteneviin peleihin verrattuna. Pelin ainoa vakavampi puute on sen lyhyys. Pahimmillaan sen voi läpäistä muutamassa tunnissa. Sen jälkeen tarjolla on toki mahdollisuus erilaisten haastetehtävien suorittamiseen tai uuteen pelikertaan vaikeammalla vaikeustasolla, mutta oma kiinnostukseni ei jaksanut kantaa kovin pitkälle enää pelin läpäisemisen jälkeen. Toivottavasti peliin julkaistaan jatkossa esimerkiksi lisäpaketteja, jotka toisivat uusia hahmoja ja tasoja, jolloin sen pariin palaa mielellään uudestaan. Rising Hellistä voi kyllä tulla hitti esimerkiksi speed run -yhteisöissä, sillä pelin lyhyt kesto kannustaa ajamaan kohti sitä nopeinta läpäisyä. Loppukaneettina sanottakoon, että jos kaipaa pelihyllyyn uutta rogue-lite-peliä, jonka hinta ei päätä huimaa, on Rising Hell ihan hyvä valinta.