Say No More

Nintendon nelivuotias Switch-hybridikonsoli on vakiinnuttanut asemansa laadukkaiden indietuotosten konsolikotipesänä, jolle kelpaa julkaista myös astetta erikoisempia pelejä. Switch saa jälleen yhden anteeksipyytelemättömän omituisen nimikkeen pelihyllyynsä, kun tietokoneille taannoin ilmestynyt Say No! More laskeutuu myös Nintendon laitteelle.

Say No! More seuraa pelaajan itsensä luoman harjoittelijanplantun taivalta palikkamaisen värikkäässä toimistokolossissa, jossa harkkalaiselle tyrkytetään kahvinkeiton ja papereiden kopioimisen kaltaisia vastuuhommia - päähenkilön pinna palaa kuitenkin siinä vaiheessa, kun ajattelematon esimies pöllii sankarin yksisarvisgrafiikkaisen eväsrasian. Samalla byroon uumenista kuitenkin paljastuu maaginen äänikirja, joka opettaa päähenkilön räiskimään Ei-sanaa yltiöpositiivisessa yhtiökulttuurissa. Sota supervoimaista sikariporrasta vastaan kuitenkin helpottuu, kun pelaaja oppii äänikirjaa kuunnellessaan uusia Ei-tekniikoita.

Say No! More ei kuitenkaan ole pelimekaniikallisessa mielessä kauhean kaksinen tekele, vaikka kokonaisuus kuulostaakin näin paperilla toiminnalliselta teokselta. Pelaaja ei voi vaikuttaa toimistorakennuksessa viipottavan päähenkilön liikkeisiin millään tavalla, vaan pääsee tositoimiin ainoastaan vuorovaikutustilanteissa. Tuolloin pelaajan tulee valita ristiohjaimella tilanteeseen sopivista EI-vaihtoehdoista sopiva, kuten välinpitämättömän laiska Ei tai tulipunaisen provosoiva Ei, joita voi pohjustaa ironisella kättentaputuksella tai ilkeällä naurulla. Keskustelukumppanin hämääminen kerryttää oikeassa yläkulmassa olevaa mittaria, johon kasaantuu energiaa A-nappia pohjassa pitämällä. A-painikkeen vapauttamisen seurauksena Ei räjähtää tilaan tuhoisin seurauksin, minkä seurauksena irtaimisto ja keskustelukumppani lentelevät pitkin seiniä.

Mukavan värikäs ja kulmikas meininki tuo mieleen Katamari Damacy -sarjan persoonallisen palikkagrafiikan, mutta tuhon hetket saavat Switchillä ruudunpäivityksen turhan helposti polvilleen. Grafiikka itsessään näyttää kuitenkin varsin mainiolta sekä televisiossa että Switchin omalla ruudulla, ja varsin monimuotoisen toimistosakin koomista vipellystä on viihdyttävää seurata. Say No! Moren lyhyet luvut sopivat mainiosti nopeisiin pelisessioihin, ja tarinassa voi edetä kannettavassakin muodossa rennolla tahdilla, kun yksi luku kestää keskimäärin vartin verran.

Say No! Moren tarina sitä vastoin on hieman ongelmallisempi tapaus, vaikka on annettava tekijöille tunnustusta siitä, että pelin lineaarinen rakenne antaa pelaajalle jonkin verran vapauksia ja mahdollisuuksia perehtyä Say No! Moren erikoiseen maailmaan. Käytävillä viipottavan ja Ei-huutoja karjuvan pelaajan eteen asettuvia hahmoja ei tarvitse välttämättä karjaista kumoon heti kättelyssä, vaan pelaaja voi antaa näille tilaisuuden antaa edes esittää asiansa. Kaikki päähenkilön tielle eksyvät hahmot eivät nimittäin ole rotanpyörässä roikkuvia ryökäleitä, jotka ovat kiinnostuneita pelkästään omasta urakehityksestään, vaan huomasin ilokseni, että vauhdikkaan toiminnan keskellä oli kiinnostavaa antaa tyyppien kertoa omista unelmistaan ja arkisista kuulumisistaan - ja sitten huutonauraa viattomat sivulliset kumoon.

Tuhoa aiheuttavien pahisten nahkoihin asettuminen on ollut videopeleissä jo pitkään vakioviihdettä, mutta Say No! Moressa tuhoisten vuorovaikutuskeinojen varaan rakentuva tarina ei oikein osaa päättää, mitä haluaa kertoa tai sanoa kiinnostavista teemoistaan. Muille ilkkuva päähenkilö etenee luku luvulta kohti johtoportaan huippupaikkoja nöyryyttäen tielle sattuvia esimiehiä ja osastonjohtajia samalla tavalla kuin nämä nöyryyttävät omia alaisiaan, ja tämä teema ei kauheasti laajene tai syvene Say No! Moren alkupuolella. Päähahmo on syystä tai toisesta valmis repimään yltiöpositiivisen konsulttifirman lainalaisuudet kappaleiksi kosto ja lounasrasian varjeleminen mielessään, ja oman edun varmistaminen vaatii jatkuvasti uusien uhkien eliminointia ja nöyryyttämistä. Say No! Moren pelaaminen on kärkevimmillään varsin ristiriitainen kokemus, joka kuitenkin löytää tarinallisen tasapainon loppupuoliskollaan. Päähahmo pääsee ottamaan mittaa omia valtapelejään pelaavasta sikariportaasta, ja on kiinnostavaa kuulla, mitä mieltä tarinan pahikset tai ainakin päähenkilön suurimmat vastustajat ovat työelämän vaatimuksista. Loppupuolen vastustajissa on jo vähän syvyyttä ja jopa jonkinlaista samaistumispintaakin, ja samalla tarinavetoinen pelaaminen muuttuu astetta kiinnostavammaksi.

Toisaalta taas Say No! Moren pelimaailma satoine työntekijöineen ja toimistomiljöineen tuntuu näin korona-aikaan hieman vanhanaikaiselta, kun avokonttoreissa ja muissa kykkiminen on vaihtunut työnkuvan niin salliessa kotoiluun etätyön merkeissä. Tämä työelämän muutos tulee olemaan todennäköisesti lopullista sorttia, ja on tietysti vähän harmi, ettei tätä teemaa käsitellä vaikkapa Zoomissa ja Teamsissa tapahtuvan passiivis-aggressiivisuuden muodossa. Say No! More on kuitenkin oivallisesti ajan hermolla ruotiessaan päähenkilön korvaan kuiskivan selfhelp-saatanan tuhoisia neuvoja ja Pomo piilossa -televisioformaattien kaltaisia sosiaalipornahtavia työelämätaltiointeja.

Vaikka Say No! More ei ole pelillisesti QTE-temppurataa kummoisempi tapaus, tarinan kiinnostavat teemat ja yllättävät syvännöt pitävät pelaajan otteessaan. Ajattelemista tarjoavasta ja lyhyestä indie-elämyksestä kiinnostuneiden pelaajien kannattaa ehdottomasti pistää Say No! Moren nimi korvan taakse.