Ys IX: Monstrum Nox

Nihon Falcomin rakastettu Ys-pelisarja on 34-vuotisen historiansa aikana kulkenut mitäkuinkin tiukasti omia, jo kauan sitten piirrettyjä polkujaan. Sarjan yhdeksäs osa kuitenkin päättää tehdä asioita vihdoin hieman toisin. Jo kaksi vuotta sitten Japanissa julkaistu seikkailu on viimein saatu käännettynä myös länteen, joten on hyvä aika vilkaista sitä, millaisia nämä uudet reitit oikein ovatkaan.

Seikkailija Adol Christin ja tämän luotettava aisapari Dogi ovat seikkailujensa yhdeksännessä osassa karistaneet seireenien saaren tomut jaloistaan ja päätyneet Balduq-nimisen vankilakaupungin porteille. Kaikki ei vain Balduqissa ole selvästikään kohdallaan. Seikkailu saakin välittömästi äkkiväärän käänteen, kun Adol otetaan kiinni ja viskataan tyrmään. Balduq ei kuitenkaan ole saanut vankilakaupungin nimeä itselleen sattumalta, sillä vankilakompleksi on valtava ja sokkeloisia käytäviä täynnä.

Samaan aikaan kaupungissa mellastavat toisten ihailemat ja toisten vihailemat Monstrumit. Nämä hirmut ovat omanlaisiaan supersankareita, joista jokaisella on oma erikoiskykynsä, joka luonnollisesti pelottaa monia. Varsin nopeasti vankilaan joutumisensa jälkeen myös Adol liittyy monsterijengiin, superkykynään singahtaa salamana kielekkeille kuin Batman ikään. Kun Adol kohtaa muut Monstrumit, seikkailu ja kaupungin salojen selvittely voi alkaa.

Yhdeksäs Ys todellakin muuttaa sarjan perinteiksi muodostuneita kaavoja hienostunein askelin. Siinä missä aiemmin nämä pelit olivat suhteellisen suoraviivaisia ja luolastosta toiseen eteneviä toimintaroolipelejä, nyt kyseessä on lukuisista länsimaisista peleistä vaikutteita ottanut avoimen maailman rellestys. Huolestuneet voivat kuitenkin huokaista helpotuksesta, sillä mikään Grand Theft Auto Monstrum Nox ei ole. Vapaa tutkiminen on monella tavalla näennäistä, sillä peli pitelee edelleen kädestä kiinni, vaikka ote onkin hennompi.

Pelin päänäyttämönä on itsestään selvästi Balduqin kaupunki, jossa vietetään reilusti yli puolet peliajasta. Monstrumien harmiksi eri kaupunginosat on eristetty maagisella seinällä, joista läpi meneminen vaatii jo edellisestä osasta tuttujen tornipuolustushaasteiden selvittämistä. Silloin kun Adol ystävineen ei tongi kaupungin jokaista nurkkaa piilotettujen aarteiden ja graffitien perässä, ryömitään pitkin lukuisia luolastoja hirviöitä listien tai vaihtoehtoisesti vankilan käytävillä vartijoita varoen.

Viivasuoruudesta luopuminen ei siis vaikuta pelikokemukseen niin paljoa kuin aluksi luulisi. Tutut Ys-elementit ovat edelleen paikallaan, eikä esimerkiksi tarinallisia sivutehtäviä ole tarjolla oheen rajatonta määrää. Se, mikä on oikeasti uutta, on hengästyttävä vaihtoehtoisen tekemisen määrä. Piilotetun kaman määrä on melkoinen, minkä lisäksi Adolin tehtävänä on kaupungin nähtävyyksien löytäminen ja kartan avaaminen. Sen lisäksi sankariryhmän päämajaan ilmestyy tarinan mittaan koko ajan uutta porukkaa, jotka tarjoavat oman lisänsä soppaan. Dogi myy tornipuolustustehtäviin uusia vekottimia, muut parantavat aseita kerätyllä kamalla ja niin edelleen. Noin 30-40-tuntiseen peliin sivutekemisen määrä on sinänsä ihan kiitettävä, mutta pää menee kartan auetessa kieltämättä hieman pyörälle kaiken sälän määrästä.

Taistelut ovat sentään tuttua ja turvallista Ys-menoa. Peli on edeltäjiensä malliin toimintaroolipeli, jossa yhdellä napilla huiskitaan menemään ja parilla muulla väistellään ja torjutaan. Tämän lisäksi käytössä on neljä erikoisliikettä sekä tietysti yksi latautuva superisku. Taistelut ovat nopeatempoisia ja viihdyttäviä, eikä niistä oikeastaan ole muuta pahaa sanottavaa kuin se, että kun vihollisia on ruudulla vähänkään enemmän, taistelu menee helposti sekasortoiseksi huiskimiseksi. Tämä haittaa kokonaisuutta kuitenkin varsin vähän.

Isompia risuja ansaitsee vähän sinne päin koodattu pelimoottori. Vaikka jälki on ihan perussiistiä, hohdokkuus jää uupumaan. Tämän lisäksi pelin ruudunpäivitys tipahtaa selkeästi ulkotiloissa. Ero on oikeasti merkittävä: kun ulkoa astuu sisätiloihin, ylöspäin pomppaava ruudunpäivitys onnistuu hämmentämään kerta toisensa jälkeen. Edes normi-PS4 ei meinannut pysyä menossa mukana, joten voin vain kuvitella millaista jälkeä Falcom on saanut Switch-versiossa aikaan.

Toinen harmittava asia on pelisarjan kestoriesaksi muodostunut toisto. Balduqin porteista pääsee ulos vasta noin kymmenen tunnin pelaamisen jälkeen - ja silloinkin vain lyhyelle tassuttelulle maaseudun laitumia pitkin. Aiemmissa peleissä toisto haittasi vähemmän, sillä ympäristöt vaihtuivat tasaista tahtia. Tällä kertaa - vaikka Balduq sinänsä onkin luotu hyvin ja uskottavasti - harmaan ja ruskean sävyt vain lisäävät toiston tunnetta. Toiston tunnetta lisäävät tornipuolustustehtävät, jotka ovat pääsääntöisesti silkkaa pakkopullaa.

Hyvä taistelusysteemi tekee parhaansa menoa piristääkseen, mutta jo muutaman tehtävän jälkeen huomaa olevansa onnellinen lähinnä siksi, että tornipuolustusta ei tarvitse harrastaa tarinan aikana kovinkaan montaa kertaa.

Ysi-Ys onkin parhaimmillaan pienissä pätkissä pelattuna. Kuten mainittua, Balduq on värimaailmaansa lukuun ottamatta mielenkiintoinen kokonaisuus ja luolastot ovat tälläkin kertaa hyvin suunniteltuja. Kun peliä ei yritä ahmaista kerralla liikaa, se onnistuu viihdyttämään erittäinkin hyvin, sillä pelillisesti ongelmia ei oikeastaan ole mainittavaksi asti. Monstrumien tarina on mielenkiintoinen ja hyvin kerrottu, minkä lisäksi pelin hahmokaarti on suorastaan erinomainen. Jokaisen Monstrumin tarinan haluaa ehdottomasti
saada selville. Paketin kruunaavat kätevä käyttöliittymä ja Falcomin tavaramerkiksi muodostunut mainio anime-henkinen musiikki.

Ys-sarja ei onneksi lähde liikaa uusille urille vaan luottaa jo vuosikymmenten aikana luotuun ydinosaamiseensa. Monstrum Nox on kiva ja viihdyttävä seikkailu niin vanhoille kuin uusillekin Ys-pelureille. Suuriin ylistyssanoihin se ei innosta, mutta mitäpä siitä. Adolin seikkailut jaksavat kummasti vetää puoleensa vielä 30 vuotta myöhemminkin.