Persona 5 Strikers

Muutaman vuoden takainen Persona 5 kuuluu päättyvän konsolisukupolven itämaisten roolipelien parhaimmistoon. Shin Megami Tensei -sarjan oheisnimikkeestä omaksi brändikseen versoneen Persona-sarjan viides osa pääsi viime vuonna todelliseen kuninkuusluokkaan Royal-erikoisversiollaan, joka lisäsi laajaan roolipeliin kahmalokaupalla lisäsisältöä. Phantom Thieves -rosvosankarien taru ei ole vielä lähelläkään loppuaan, sillä alkuperäisen Persona 5:n tarinaa jatkava Persona 5 Strikers heilahtaa voimalla länteen helmikuun loppupuolella. Viime vuonna Japanissa Persona 5 Scramble: The Phantom Strikers -nimihirviönä julkaistu toimintaeepos on jo nyt yksi alkaneen pelivuoden mieluisimmista yllättäjistä, sillä kyseessä ei ole pelkästään toimintapelimäisiä piirteitä pintaansa saanut spin-off -oheistuote, vaan hersyvän vauhdikas ja särmikäs jatko-osa Persona 5:lle.

Persona 5 Strikers alkaa puoli vuotta alkuperäisen viitos-Personan tapahtumien jälkeen. Phantom Thieves -kopla kokoontuu jälleennäkemisen merkeissä Tokiossa, jonne Jokerina tunnettu päähenkilö saapuu viettämään kesälomaa kavereiden kanssa. Lomahaaveet kuitenkin haudataan varsin pikaisesti, sillä uusia uhkia riittää. Metaverse-rinnakkaisulottuvuus ei jätä sankareita rauhaan, vaan vaaranpaikkoja, vihollisia ja uusia liittolaisiakin piisaa koko Japanin mittakaavassa liikkuvassa seikkailussa.

Olin ehkä itse eniten yllättynyt siitä, että Persona 5 Strikers onkin tarinansa puolesta ihan täysiverinen jatko-osa viidennelle Persona-roolipelille - japanilainen nimihirviö oli kai saanut minut luulemaan, että kyse on Persona 5: Dancing In Starlight -tyylisestä sivuaskelluksesta. Strikers lunastaa jatko-osamaisen olemuksensa sikälikin, että käsikirjoittajat selvästi edellyttävät pelaajan tuntevan alkuperäisen Persona 5 -juonen hyvinkin tarkasti. Aiempiin tapahtumiin viitataan lähinnä sivuhuomautuksissa tai rivien välissä, joten ensi kertaa Phantom Thievesin seuraan liittyvien ei kannata aloittaa tarinallista taivaltaan tästä pelistä.

Tuttuus johtaa myös siihen, että pelimaailmaa ja Metaverse-rinnakkaisulottuvuuteen liittyviä metkuja ei tarvitse vääntää rautalangasta - näin toiminnansyrjään päästään vikkelästi kiinni ilman pitkäpiimäisiä aloitusseremonioita. Alunperinhän Persona 5 vaati pelaajaltaan parinkymmenen tunnin ajallisen panoksen ennen kuin oltiin lähelläkään varsinaista tarinallista pihviä tai juonen asettumista lopullisiin uomiinsa. Strikersissa ensimmäisiä luolastoja kolutaan jo tunnin sisällä pelin alkamisesta, ja kokonaisuus harppoo eteenpäin mukavan menevällä tahdilla. Suuret salaisuudet odottavat paljastumistaan ja valottumistaan toki huomattavasti pidempään, mutta on ilahduttavaa, että tuttuun ja aina yhtä viihdyttävään Persona-kaavaan päästään näin vikkelästi käsiksi.

Ilahduin myös kovasti siitä, miten paljon Strikers näyttää ja kuulostaa vitos-Personalta; alkuperäisen pelin fontista hivenen eroava kirjasintyyli on ainoa suurempi audiovisuaalinen muutos edellisosaan nähden. Strikers vie pelaajan hienolla tavalla takaisin Persona 5:n maailmaan, joka tekee vaikutuksen niin Tokion kuhisevilla kaduilla kuin Metaversen uhkaavissa uumenissakin. Äkkiväärä päähenkilökaarti tekee paluun tuttujen ääninäyttelijöiden tulkintojen saattelemina, ja pelaajalle tulee heti Strikersin alkumetreillä kotoisa olo tutussa laatuseurassa. Kaksi uutta pelattavaa hahmoa tuovat myös uusia sävyjä seikkailuun. Laadukkaat dialogit ja koukuttava tarina pitävät kuitenkin touhun kasassa Persona-sarjalle ominaisen laatutietoisesti yllätyksiä unohtamatta.

Tarinaa mitenkään ihmeemmin paljastamatta voin kertoa, että Phantom Thievesit jatkavat akrobaattisia ryöstöretkiään ajattelultaan nyrjähtäneiden yksilöiden mielipalatseissa, joiden seinien sortuminen edellyttää tuttuun tapaan aarteen varastamista. Yhtäläisyydet varsinaisen vitos-Personan kanssa loppuvat kuitenkin tähän, sillä aikaisemmin lineaariset luolastot ovat laajentuneet palatseista melkeinpä linnoitusmaisiksi laajoiksi alueiksi, jotka ovat nielaisseet sisäänsä kokonaisia kaupunginosia. Mitään varsinaista avoimen maailman pelaamista ei kuitenkaan ole luvassa, vaan luolastojen alueet on eroteltu toisistaan latausaikojen kautta tehtävillä siirtymillä. Pelin tarina kuljettaa varjovarkaita linnoitusten nurkasta toiseen. Pitäähän hälytysjärjestelmistä sun muista inhottavista esteistä hankkiutua eroon ennen varsinaisen ryöstökeikan tekemistä!

Viholliset haahuilevat tuttuun tapaan samoissa miljöissä Phantom Thieves -sakkilaisten kanssa, ja vihujen kohtaaminen johtaa taisteluihin ja linnoituksen hälytystilan hitaaseen kasvamiseen. Jos viholliset alkavat olla liian varuillaan, kaikkia aarrearkkuja ei ole enää mahdollista avata, ja varassakki joutuu vetäytymään tosimaailman puolelle vetämään henkeä. Vihollisten yllättäminen ja matsien selättäminen puolestaan laskevat hitaasti valppaustasoa. Kaiken kaikkiaan luolastojen selättäminen ja tutkiminen etenevät siis hyvin samalla tavalla kuin peruspelissäkin sivulta kuvattuja tasoloikkakohtia ja L2-painikkeesta aukeavaa Third Eye -skannaustilaa myöten. Viimeiseksi mainittu näyttää jalansijoiksi soveltuvat piilopaikat vaaleansinisinä. Yksi iso ero kuitenkin on ja se tulee tässä: homma on tällä kertaa taisteluja myöten täysin reaaliaikaista!

Dynasty Warriors -sarjasta ja niin sanotuista "musou"-peleistä tuttu Omega Force on vuosien varrella väännellyt ilmeisen onnistuneesti Legend of Zelda -sarjan kaltaisia jättiläisiä omaan pelisapluunaansa, jossa pelaajan ohjaama hahmo kurittaa parhaimmillaan satoja vihuja kombokerrointen karttuessa. Sotaisen ja vauhdikkaan taistelun yhdistäminen varjovarkaiden hiiviskelypainotteiseen toimintaan on suoraan sanottuna epäilyttänyt minua melkoisesti, ja kieltämättä yhdistelmä on erikoinen. Kentissä hiippailevat varjovarkaat saattavat kurittaa kymmenistä vihuista koostuvat pahisjoukot kanveesiin ja sitten jatkaa hiiviskelyään ilman, että kukaan on huomannut tai noteerannut mitään. Persona 5 Strikers ei toki muutenkaan yritä kurottaa tarinansa tai hahmojensa muodossa realismiin, saati vakavasti otettavan hiiviskelysimulaattoriin, mutta eeppisen mättämisen ja varjoissa vaanimisen yhdistelmä on räikeimmillään aika järjenvastainen yhdistelmä jopa Shin Megami Tensei -mittapuulla.

Mekaniikallisesti homma toimii pääosin mainiosti tai ainakin vailla suurempia ongelmia. Joker ja kolme muuta varjovarasta suihkivat ympyränapin painalluksella esimerkiksi katulamppujen päälle näkösuojaan, joista kelpaa tehdä yllätyshyökkäyksiä alhaalla taapertavien vihujen niskaan. Avarat alueet sisältävät kivasti koluttavia aarteita ja muita salaisuuksia, joita jahdatessaan pelaaja hairahtuu melkein vahingossa turpasaunoihin keräämään kokemusta. Taistelut etenevät melkein Kingdom Hearts -pelisarjan vauhdikkaiden mittelöiden luokassa, ja napinhakkaukseen on tuotu mukavasti Persona 5 -viboja, joihin pelaajan on oikeastaan pakko turvautua ennemmin tai myöhemmin. Neliönapista lähtevät perushyökkäykset eivät tee juurikaan vahinkoa, mutta jokaiselle hahmolle annetulla ampuma-aseella kehtaa raivata itselleen liikkumatilaa kymmenien vihollisten keskellä.

Persona 5:n vuoropohjaisista taisteluista tuttu vihollisten heikkouksien hyödyntäminen kyseisen vihun kammoamalla elementtihyökkäyksellä on myös mukana Strikersissa. R1-napista aukeava valikko pysäyttää ruudulla raivoavan taistelun, ja pelaaja voi valita hahmonsa Persona-olennon kykyrepertuaarista tilanteeseen sopivan hyökkäyksen. Fyysiset erikoisliikkeet nakertavat tuttuun tapaan pelihahmon elinvoimaa, kun taas maagisemmat manööverit kuluttavat manapisteitä. Viholliset pökerryttäneen loitsun jälkeen varjovarasnelikko voi käynnistää ympyränapista All-Out-Attack! -kimppahyökkäyksen asiaankuuluvine punaisine välianimaatioineen. Tekoälyn hallitsemat varaskaverit puolestaan ovat ehdottelemassa tilanteisiin sopivia omia hyökkäyksiä, jotka voi hyväksyä ylös-nuolinäppäimestä.

Kenttien irtaimistoa voi myös hyödyntää hauskasti tappeluissa; kadunkulmissa törröttävillä skeittilaudoilla voi lanata viholliset nurin, ja jalansijan tarjoavat leijuvat lamput voi rämäyttää vihollisten niskaan. Näyttävä ja värikäs kenttäsuunnittelu on Personaa omimmillaan ja kiinnostavillaan, mutta peruspelaamisen taustalla oleva sotkuinen käyttöliittymä tekee touhusta ajoittain todella sekavaa, kun näytöllä kieppuu taistelukomentoja, karttaa, tehtäväkuvakkeita ja muita ärsykkeitä tappelemassa pelaajan huomiosta. Ruudunpäivitys pysyy kuitenkin ihastuttavan tasaisena sekä teknistä suoriutumista että graafista ylöspanoa kohentavissa pelitiloissa, jotka voi käydä kytkemässä päälle kätevästi asetuksista milloin vain.

Edellä mainitut Persona 5 -mekaniikat on ujutettu taidokkaasti mukaan tosiaikaiseen toimintamättöön, joka ei kieltämättä aivan istu perinteisempään Persona 5 -kaavaan, mutta viihdyttää kuitenkin. Taistelut pursuavat uusia, tarinan edetessä aukeavia mekaniikkoja, ja jokaisella Phantom Thievesillä on toki omat, kolmionapista käynnistyvät erikoistaitonsa. Makoto voi esimerkiksi kaasutella konnat kumoon Johanna-motskarillaan. Kiinnostavasti myös hahmonkehitystä on ohjattu Bond-systeemillä toimintapelimäisempään ja hivenen yksinkertaisempaan suuntaan, sillä hitaasti kertyvien bondauspisteiden ansiosta pelaaja voi avata hahmoilleen uusia bonusominaisuuksia esimerkiksi lisäelämän muodossa. Niin taistelut kuin kulisseissa tapahtuva hahmonkehitys tarjoavat lievästä yksinkertaistamisesta huolimatta omaksuttavaa ja tekemistä juuri niin paljon kuin Persona-sarjan jäseneltä uskaltaisi odottaakin. Velvet Room -välitilassa puolestaan päästään tuttuun tapaan yhdistämään ja vahvistamaan Jokerin Persona-kokoelman jäseniä.

Atlus ja Omega Force ovat nähneet kovasti vaivaa yhdistääkseen pelisarjojensa parhaat ja kieltämättä kiinnostavimmat piirteet samaan peliin, ja näyttävyydestään ja toiminnallisuudestaan huolimatta taistelut tuntuvat vähän omituiselta uudistukselta. Persona 5:n vuoropohjaiset tappelut toimivat erinomaisesti, joten en ole aivan varma, saavutettiinko tällä täysin toimivan osa-alueen mylleryksellä lopulta juurikaan mitään. Taisteluiden uudistaminen tuo mieleen niin ikään oman sarjansa kulmakiviä uudelleen asetelleen Yakuza: Like A Dragonin, joka viime vuonna ilmestyessään vaihtoi Yakuza-sarjan tosiaikaiset turpakäräjät vuoropohjaisiin tappeluihin vaihtelevalla menestyksellä. Strikers hoitaa oman ja ilmeisen kertaluontoisen uudistuksensa huomattavasti puhtaammin paperein niin teknisellä kuin pelimekaniikallisella saralla, mutta näin Persona-sarjan pitkäaikaisena ystävänä en toivoisi tosiaikaisuuden räjäyttävän Persona-pankkia lopullisesti tulevaisuudessa. Sitä vastoin olen innoissani siitä, että Atlus on päässyt varsin menestyksekkäästi kokeilemaan ideoita avoimempien palatsiympäristöjen suhteen. On kiinnostavaa nähdä, siirtyvätkö nämä uudet ideat ja ajatukset sitten aikanaan kuudenteen Personaan.

Persona 5 Strikers osoittaa Phantom Thieves -sakin olevan kesälomasuunnitelmistaan huolimatta edelleen oivassa iskukunnossa. Musou-mättöä ja roolipelaamista yhdistävän ja kieltämättä vähän pakkoavioliittomaisen kokonaisuuden ytimessä sykkii kuitenkin suuri sydän laadukkaan tarinankerronnan ja vauhdikkaan seikkailemisen myötä. Alkaneen pelivuoden mieluisimpiin yllättäjiin kuuluva Persona 5 Strikers on noin 40-50 tunnin mitassaan erinomaisen vivahteikasta värihoitoa lopputalven varalle.