El Hijo - A Wild West Tale

Kun pieni poika erotetaan äidistään, koko villi länsi saa tuta taaperon vimmaisen tahdonvoiman. Kohtaloonsa alistumisen sijaan poika tarttuu uskolliseen ritsaansa ja pakenee vankilanaan toimivasta munkkiluostarista. Suuntana on kotifarmi siellä jossain preerian laidalla ja äidin lämmittävä ruoka. Samassa pojan tietämättä äiti tekee kaikkensa, jotta taapero olisi turvassa pahalta maailmalta.

Pelaajan roolina on saattaa perhe kasaan ohjastamalla niin poikaa kuin äitiä. Painotus on kuitenkin hyvin vahvasti lapsen matkassa, eli äidillä pelattavat osuudet ovat vain yksittäisiä pyrähdyksiä. Pojalle matkan tekeminen on verkasta hiippailua, jossa jokainen vastaan tuleva aikuinen on uhka.

Hiippailupelin perusidean mukaisesti varjot ovat puolustuskyvyttömän sankarin ystävä. Pimeydessä ritsahiippari on aikuisille näkymätön, mutta luonnon- ja kynttilänvalossa täytyy muistaa kytätä aikuisten katselinjoja. Huomattu taapero voi koettaa vielä kipittää takaisin varjoihin, mutta se ei ole kovin helppoa, kun jopa munkit ovat treenanneet satasen maailmanmestaruutta. Kiinnijäämisen palkkiona on tukkapölly ja menolippu viimeisimmälle jatkopisteelle.

Näkymättömissä pysymisen edistämiseksi poika voi härnätä aikuisia neljällä konstilla. Ritsalla ammuttu kivi huijaa katsomaan toisaalle, vieterilelu houkuttele hämmentyneen aikuisen tutkimaan, kaktusjauhe näyttelee savupommin roolia ja ilotulitteella tainnuttaa hetkeksi tarkkanäköisimmänkin vartijan. Kovin monipuoliseen liikerepertuaariin ei lapsisankari taivu, sillä samalla napilla niin kyyristytään pöydän alle kuin mennään verhojen taakse piiloon.

El Hijon sydäntälämmittävä lähtöasetelma hautautuu nopeasti tavanomaisuuden revolveritulituksen alle, mikä johtuu pitkälti taaperosankarin minimaalisesta työkalupakista. Vastaavat perustyökalut löytyvät jokaisesta hiippailugenren edustajasta, minkä takia tavanomaisuutta on tapana paeta innovaatiohevosella. El Hijo ei kuitenkaan oikeastaan missään välissä ehdi kiihdyttää laukkaa pidemmälle. Perustyökalut kyllä toimivat, mutta ne on nähty jo niin lukemattomia kertoja, ettei savupommin kutsuminen kaktusjauheeksi mene innovaatiosta.

Sankaripojan epäonneksi pelimekaniikoiden tavanomaisuus korostuu entisestään, koska El Hijo ei ole ainoa tänä vuonna julkaistu villin lännen hiiviskelypeli. Kesällä genrensä mestarillisesti lassonnut Desperados 3 kiihdytti tyylipuhtaasti auringonlaskuun vaihtoehtoisilla lähestymistavoilla ja toisiinsa linkittyvillä erikoiskyvyillä.

El Hijon tapa rakentaa koko hiippailu muutaman perustyökalun varaan kostautuu yhä räikeämmin, mitä pidemmälle taapero matkassaan tallustaa. Kaikki työkalut - kivien viskomista lukuun ottamatta - ovat käyttökerroiltaan rajallisia. Pelin lineaarisuuden takia kenttäsuunnittelussa ei kuitenkaan voida edellyttää, että pelaajalle olisi jäljellä vieterileluja, kaktuspölyä tai ilotulitteita, joten koko peli on läpäistävissä pelkkiä kiviä viskomalla.

Muutamassa yksittäisessä kohdassa eteneminen edellyttää kivittämisestä poikkeavaa lähestymistapaa, mutta tällöin paikalla on aina sattumoisin pohjaton tarvikelaatikko. Niinpä lineaarinen hiippailu tiivistyy kenttien edetessä monotoniseksi jatkumoksi, jossa toimiva ratkaisu on aina ampua ritsalla kivi seinään ja kipittää sopivan hetken tullen aikuisen ohi. Hiippailuun kuuluvaa luovaa ongelmanratkaisua ei pääse taaperon roolissa harrastamaan.

Viimeinen naula El Hijon pelimekaniikoiden arkkuun on hiukan puolivälin jälkeen pelaajan käsiin äkkipikaisesti tungettu sombrero. Se toimii missä tahansa käytettävänä piilona, joka ei kiinnitä aikuisten huomiota. Lisäksi hatussa on loputtomat käyttökerrat, joten sombrero tukahduttaa loputkin rippeet etenemisen strategisen suunnittelun tarpeesta.

Vaikka ritsanassikan tarina ei olekaan pelattavuudeltaan vuoden paras länkkärihiippailu, on se eittämättä tyylikkäin. Sarjakuvamaisessa animaatiotyylissä valon ja varjon rajat piirtyvät yksityiskohtaisemmin ja kauniimmin kuin fotorealismi voi koskaan mahdollistaa. Samassa värikäs ympäristö korostaa hienosti maailmaa, jossa lapsen silmin harmaastakin arjesta voi löytää eteenpäin kannustavia väriläiskiä.

Väri-ilottelun vastapainona tarina kykenee käsittelemään kypsästi synkkiä sävyjä. Äidistään erotetun pojan matkalla vastaan tulee muita lapsia, jotka tekevät pienokaisten kärsimyksen näkyväksi. Luostariympäristön vaihtuessa korruption taannuttamaan kaupunkiin niin lapsityövoima kuin ihmiskauppa nousevat teemoina esiin. Temaattisesti tyylikkäänä lisänä sankari ei voi pelastaa muita taaperoita, mikä korostaa lasten alisteista asemaa pahantahtoisten aikuisten keskellä. Sankari voi vain hassuttelemalla tilapäisesti piristää muiden lasten päivää, ja toivoa parasta.

Mikäli El Hijo yltäisi pelimekaniikoissaan samaan vaikuttavuuteen kuin teemoissaan, olisi se ohittamaton helmi villin lännen ja hiippailun ystäville. Innovaatiopuutteen takia lapsisankarin seikkailu äityy tavanomaiseksi kivien paiskomiseksi, joka ei kykene vangitsemaan hiippailun jännittäviä tai strategisia ulottuvuuksia. Pelaamisesta tulee ilkeä aikuinen, joka pitää kiinnostavaa tarinaa panttivankinaan.