Iron Harvest

Gamereactorin aiemman arvion voi lukea täältä.

Iron Harvest on kohtalaisesta hypestä ja joukkorahoituksesta nauttiva strategiapeli, joka sijoittuu erikoiseen 1920-luvun vaihtoehtohistoriaan. Panssarivaunujen sijaan rintamalla marssii dieselillä pörrääviä mechoja, joiden jäykkien liikkeiden perusteella voin vain kuvitella kuljettajien ergonomian sijoittuvan jonnekin ensimmäisten panssarivaunujen tuntumaan, tummien pakokäryjen aromista puhumattakaan.

Uniikin ympäristön taustalla on puolalaisen Jakub Różalskin World of 1920+ -maailma, eikä kyseessä ole itse asiassa ensimmäinen tarinan pohjalle rakennettu peli. Myös maailman parhaiden lautapelien joukkoon rankattu Scythe ammentaa antiaan tästä erikoisesta, retrofuturistisesta kulttuurista. Selvästikin puolalainen sci-fi- ja fantasiaskene on nousemassa yleiseen tietoisuuteen muutenkin kuin The Witcherin osalta.

Tarjolla on siis erittäin hienoon maailmaan sijoittuva peli, jolla on Scythen jättimenestyksen myötä paineita onnistua. Iron Harvestista olisi voinut tulla myös MechWarrior-henkinen toimintapeli, mutta pelityypiksi valikoitui lopulta tosiaikainen strategia. Eikä siinä mitään, sillä oivallisista ja erottuvista RTS-peleistä onkin jo hetki aikaa.

Peliteknisiä vaikutteita on haettu Company of Heroes -sarjasta. Käytännössä yksittäinen komennettava yksikkö on joko joukkueellinen miehiä tai yksi mecha, joka vastaa helposti useampaa kymmentä jalkamiestä. Mechoja on erilaisia pienemmästä konekivääriropottimesta massiivisiin useammalla tykillä varustettuihin käveleviin taistelulaivoihin. Mechojen varustus on kiinni pultattua, mutta jalkaväki sen sijaan voi vaihtaa varustustaan poimimalla kentältä löytyviä tai tuhoutuneilta vihollisilta putoavia varusteita. Halvin perusyksikkö on kiväärijoukkue, mutta lisävarusteiden avulla joukkueen voi päivittää vaikkapa kranaatti- tai konekiväärijoukkueeksi.

Suoraan komennettavien yksiköiden lisäksi tarjolla on raskaampia konekivääreitä ja tykkejä, jotka voi ottaa käyttöön jalkaväen avulla. Käytännössä mechasodan eskaloituessa ovat kenttätykit sotapoikien paras turva. Vielä yhtenä erikoisyksikkönä toimii pioneerijoukkue, joka pystyy paitsi korjaamaan rakennuksia ja mechoja, myös rakentamaan uusia rakennelmia. Tarjolla on erilaisia puolustuslaitteita sekä muutamia tukikohdan tuotantolaitoksia.

Resurssienhallinta, ja ylipäänsä rakentelupuoli, on hyvin kevyttä ja taisteluorientoitunutta. Rauta ja öljy ovat ainoita kerättäviä resursseja. Niitä voi löytyä kertaerinä kentältä löytyvistä laatikoista, tai tuottaa säännöllisesti resurssia puksuttavista kaivoksista ja öljykentistä. Resurssipisteiden hallinta ratkaisee yleensä voiton. Tukikohdan rakentaminen ei ole kovin motivoivaa, sillä tarjolla on lähinnä päämaja, sotilaita puskeva parakki ja mechoja kyhäävä työpaja. Suoraan sanoen minusta koko tukikohdan rakentamisen olisi voinut sivuuttaa, sen verran kevyttä ja jopa täytteenomaista touhua se on.

Sen sijaan itse sotiminen on hyvin toimivaa. Yksiköitä komennetaan sopivan paljon mikroamatta, sillä joukkue osaa lähtökohtaisesti hakeutua komennetun pisteen lähistöllä oleviin suojiin. Yksittäisten sotilaiden sijaintia ei voi lähtökohtaisesti määrätä, mikä on toisaalta helpottavaa, toisaalta turhauttavaa joidenkin sankarien jäädessä taistelun tiimellyksessä juoksuhaudan ulkopuolelle. Tällainen ylimalkainen kontrollointi harmittaa varmasti mikro-orientoituneita strategiapelaajia, varsinkin kun osumien määrityksessä käytetään selvästi nopanheittoa.

Ympäristö tuhoutuu komeasti kranaattien räjähdellessä ympärillä ja isompien mechojen töniessä rakennelmia pois tieltään. Toisaalta, erikoista kyllä, yksiköillä on palautettavissa olevat terveyspisteet. Tämä tarkoittaa sitä, että sairasteltalle päästyään yksikön voi parantaa käytännössä sekunnissa resursseja käyttämällä. Näin ollen realistisuus ja arkademaisuus ovat ristiriidassa keskenään.

Kokonaisuutena on hyvä, että yleinen taktiikan taju on korkeaa actions-per-minutea tai tuontantostrategista ymmärrystä tärkeämpää. Varsinkin tykkien raahaaminen on hyvin hidasta, jolloin asemointi ja ajoitus on kaiken a ja o. Toisaalta koska resurssienhallinta on hyvin yksinkertaista, ei senkään kautta muodostu merkittäviä eroja ainakaan samantasoisten pelaajien välille.

Kampanjatehtäviä on tarjolla melko paljon, ja jokaiselle kolmesta maasta, eli Puolalle, Saksalle ja Venäjälle... tai siis Polanialle, Saxonylle ja Rusvietille, on oma kampanjansa. Pelaahan niitä opettelun vuoksi, mutta mistään elämää suuremmasta tarinasta ei todellakaan ole kyse.

Sen sijaan pelin ytimessä ovat yksittäiset kentät ja pelaaminen ihmisiä tai tekoälyä vastaan. Moninpelissä tavoitteena on valloittaa strategisia pisteitä, jotka kerryttävät voittopisteitä. Kun piste-ero on tarpeeksi suuri, on voittaja löytynyt. Toinen tapa on yksinkertaisesti tuhota vastustajan tukikohta. Luultavasti moninpeliseuraa tulee löytymään joksikin aikaa, mutta mistään strategiapelien läpimurtopelistä ei ole kuitenkaan kyse.

Jotenkin peli ei vaikuta kovinkaan viimeistellyltä. Erityisesti hahmojen animointi lähemmäksi zoomatessa tuntuu olevan kuin 2000-luvun alkupuolelta, joten itse pidin kuvakulman tiukasti taivaissa. Valitettavasti kampanjatehtävien hölötysosioissa animointien yksityiskohtia ei voi välttää. Lisäksi ääninäyttelyn taso on hyvin... itäeurooppalaista.

Kuvituskuvien ei kannata antaa hämätä, sillä peltiheikit ovat yllättävän epävaikuttavia ilmestyksiä. Oletin kyseessä olevan taivaisiin asti ulottuvia tornihirviöitä, mutta varsinkin pienemmät mechat ovat ennemmin jeepin tai pienen kuorma-auton kokoisia. Isommat mechat ovat jo vähän vaikuttavampia, mutta lievältä pettymykseltä ne silti tuntuvat.

Erityisen puutteelliselta tuntuu yksikkövalikoima, joka on kaikille kolmelle maalle hyvin samanlainen. Jalkaväki on käytännössä identtistä, ja mechoissa jokaisella maalla on kaksi kevyttä, kaksi keskiraskasta ja kaksi raskasta yksikkötyyppiä, vaikka yksityiskohdissa onkin varianssia. Kehittäjä on itsekin myöntänyt, että uutta kehitettävää riittää vielä. Tästä huolimatta deluxe-version hinta peräti 70 euroa, joka ylittää tuntihinnan kivuliaasti.

On vaikeaa pukea sanoiksi, miksi Iron Harvest ei kykene vastaamaan odotuksiin. Scythe lautapelinä on vallan erinomainen, ja kehotan jokaista kokeilemaan sitä, mikäli mahdollisuus tulee vastaan. Mutta vaikka maailma olisi kuinka mielenkiintoinen, ei se käänny automaattisesti loistavaksi peliksi. Iron Harvest ei ole myöskään huono, se on ainoastaan keskinkertainen, ja hieman keskeneräinen. Upea ja uniikki maailma kompensoi paljon näitä puutteita, mutta totuus on se, ettei peli kehitä strategiapeligenreä eteenpäin, vaan tarjoaa osin epätyydyttävän pelikokemuksen.