Windbound

Harvoin ilmestyy peliä, jonka suunnittelua selvästi ohjanneet esikuvat olisivat näin selkeästi näkyvissä - Windbound-selviytymisseikkailu nojaa vahvasti Legend of Zelda -sarjan Breath of the Wild - ja Wind Waker -osissa nähtyjen ideoiden ja suunnitteluratkaisuiden varaan. Edellä lueteltujen klassikkopelien perinnöstä ammentamisessa ei ole itsessään mitään vikaa, mutta Windbound ei pääse selkeistä ansioistaan huolimatta seilaamaan väljille vesille esikuviensa varjosta.

Windbound käynnistyy, kun haaksirikkoutunut valkotukkainen sankaritar herää hiekkarannalta. Kaulassa tykyttävä korallikoru ohjaa päähahmoa lähisaarissa olevien maagisten kivimuodostelmien luokse, jotka heräävät eloon kaulahelyn voimasta. Pian meren salaisuus ja koko pelimaailman historia alkavat valottua sankarittarelle.

Windbound ei sisällä Breath of the Wildin tapaan yhtä isoa aluetta, vaan peli on jaettu lukujen mukaan pienempiin saaristokokonaisuuksiin, joissa piisaa paitsi kuivaa maata koluttavaksi ja aallokkoa kynnettäväksi. Jokaisella pelikerralla satunnaisesti muotoutuvat saaristot tarjoavat kiitettävästi vaihtelua sopivan kompaktissa mittakaavassa - kauniin värikkäät grafiikat tekevät merimaisemista hienoa katsottavaa, ja horisontissa on jatkuvasti näkyvissä uutta saarta tai muuta kiinnostavaa. Windboundin käyttöliittymään ei ole ahdettu mukaan kieppuvaa karttakuvaketta, vaan isompaa kuvaa lähisaaristosta joutuu katselemaan erityisestä valikosta. Aluksi tämä vähän ärsytti, mutta ratkaisu toisaalta tukee seikkailemista ja tutkimista pitäen pelaajan katseen komeissa lähimaisemissa, kun seuraava kohde vilahtelee viimeistään horisontissa. Pelaaja joutuu keskittymään siihen, miten kulloiseenkin päämäärään päästäisiin, mikä sopii Windboundin selviytymismeininkiin kuin nakutettu.

Silmäkarkkia Windboundissa sitten piisaakin: päähahmon yläpuolella levittäytyvä värikäs taivas on päiväsaikaan upea ilmestys puhumattakaan öisestä tähtipeitteestä. Yöllä meriteitse matkaa taittava pelaaja pääsee kokemaan puhuttelevan synkän meriyön, kun tummasävyinen vesi loiskuu kuumottavana ja loputtomana pelaajan ympärillä. Hurjat myrskyt armottomine aaltoineen heittelevät pelaajan purtiloa armottomasti, ja valtavalle aallonharjalle nouseminen kouraisee kiitettävästi vatsanpohjasta. Viivamaisten grafiikoiden kera puhaltavan tuulen mukaan seilaaminen tuo mieleen Wind Wakerin veneilyn. Yksinkertaiset musiikit toimivat ennen kaikkea aalloilla hienolla tavalla, kun aurinko paistaa, vesi loiskuu kauniisti ja peli tapailee kauniita pianomelodioita merenkäynnin taustalle.

Sitä vastoin saarten ruohikkoiset maastot ovat vähän turhan paljaan näköisiä ilmestyksiä, mutta kuhiseva saarielämä kerättävine resursseineen ja metsästettävine eläimineen kuitenkin kompensoi monipuolisuudellaan graafisia yksinkertaistuksia. Saarien puusto vaihtaa visuaalista ilmettään esimerkiksi syksyisempään lehtipukuun seikkailun edetessä, ja myös eläimistö muuttuu vääjäämättä vaarallisemmaksi - samalla pelaajan oma rooli liukuu metsästäjästä jahdattavaksi, jos oikein huono tuuri käy. Keihäin ja veitsin käytävät painit paikallisten elämänmuotojen kanssa etenevät miellyttävän verkkaisella otteella, eikä vihun huitominen edellytä suurta sorminäppäryyttä. Sitä vastoin vastustajan syöksyilyjä ja tönäisyjä kannattaa varoa.

Tekijät ovat onneksi ympänneet kaksi eri vaikeustasoa seikkailuun mukaan: "Survival"-tilassa nikkaroitavat esineet hajoavat herkemmin ja nälkä kalvaa sankaritarta entistä kiivaammin, ja kuolema palauttaa pelaajan tylysti ensimmäisen luvun alkuun - tosin samojen releiden ja varusteiden kanssa, jotka päähahmolla oli mukana kuoleman koittaessa. Tarinamoodiksi kutsuttu kokonaisuus puolestaan päästää pelaajan jatkamaan mahdollisen kuoleman jälkeen seikkailua heti kyseisen tason alusta. Koin kahden eri pelitilan tarjoavan samasta pelistä kaksi miellyttävän erilaista versiota, joille kannattaa kummallekin ehdottomasti suoda tilaisuus.

Tarinamoodi on suunnattu pelin juonesta ja saarien tutkimisesta kiinnostuneille pelaajille, ja valitettavasti ensimmäinen näistä kahdesta osa-alueesta ei oikein vastaa odotuksia. Windboundin tasoja selvittävä pelaaja pääsee kenttien välissä omituiseen välitilaan, jossa harjoitetaan pelin hienovaraista mutta heikoimmillaan vähän mitäänsanomattomalta tuntuvaa tarinointia. Samalla pelaaja voi ostaa saarilta kerättäviä Sea Shard -sirpaleita vastaan sankarittarelle uusia taitoja ja välineitä esimerkiksi suuremman kantokyvyn muodossa.

Juttu alkaa hitaasti aueta välitilan seiniin ilmestyvien maalausten muodossa hieman samalla tavalla kuin vaikkapa Journey-seikkailussa, ja yllätyksetön tarina tuntuu hivenen väkinäiseltä punaiselta langalta tässä selviytymisseikkailussa. Sitä vastoin välitilasta pois purjehtiminen on varsin kuumottava operaatio syistä, joita en tohdi spoilereiden takia paljastaa, mutta juuri tällaisia hetkiä Windbound kaipaisi ympärilleen enemmänkin toimivan perusseikkailun ympärille.

Windbound on kokonaisuutena varsin sujuva selviytymisseikkailu - resurssien kerääminen, nikkaroiminen, purjehdus, metsästys jousipyssyin ja keihäin sekä tasoloikinta zeldamaisella riippuliitimellä höystettynä toimivat hienosti yhdessä, mutta pelistä jää puuttumaan omanlainen persoonallinen loppusilaus. Hitaasti käynnistyvä ja taustalla virkaintoisesti maalattava tarina ei vastaa tähän tarpeeseen ollenkaan, vaan Windbound nojaa vähän turhankin paljon sinänsä ansiokkaasti toimivaan pelattavuuteen ja luontevasti etenevään seikkailuun, joka ei kuitenkaan tarjoa lajityypin konkareille mekaniikallisesti tai sisällöllisesti mitään uutta.

Seikkailunnälkäisten survivalistien kannattaa ehdottomasti suunnata Windboundin vesille, sillä peli puhaltaa purjeet vaivattomasti täyteen innostusta ja kiinnostusta pelimaailman salaisuuksia kohtaan - ne kannattelevat Windboundin aallokossa yllättävän pitkälle, vaikka juonellisesti kahlataankin matalikossa. Windboundin tapauksessa toivoisin myyntimäärien yltävän jatko-osalle vihreän valon näyttämiseen, ja näin tekijät saisivat tilaisuuden palata toimivan kokonaisuuden äärelle tarinoimaan.