Headsnatchers

Viime vuoden lopulla Switchille ja PC:lle julkaistu moninpelisekoilu Headsnatchers on löytänyt tiensä kesän myötä myös pleikkarille. Pelin nimi ansaitsee kaiken mahdollisen ylistyksen, sillä siihen tiivistyy pelaamisen koko idea. Anasta pää ja voitto on sinun! Ytimekkään nimen lisäksi pelissä ei ole juuri ylistettävää, joten päämetsästyksessä aika käy nopeasti tylsäksi.

Ongelman ytimessä on, että suunnittelupöydällä on tikahduttu nauruun hullunkurisen idean takia, ja sitten unohdettu hoitaa homman toteuttaminen loppuun. Pelihän kuulostaa ideatasolla täydelliseltä bilepeliltä. Neljä pelaajaa yrittävät napata toistensa päät ja tehdä niillä jotain hämyistä, mikä vaihtelee vessanpönttöhuuhtelusta tykillä räjäyttämiseen. Kenttiä on 25, joista jokaisessa anastetulle päälle täytyy tehdä jotain hiukan erilaista ennen kuin päävarkauden uhri tippuu pelistä.

Todellisuudessa lähes kaikki kentät toistavat ratkaisuissa itseään. Esimerkiksi pään uhraaminen monsterille, tykillä posauttaminen ja koriin heittäminen sukkana sisään ainoastaan kuulostavat erilaisilta ratkaisuilta. Ne kaikki saavutetaan identtisellä kaavalla, jossa aluksi vastustaja kolkataan, seuraavaksi nykäistään pää irti, sitten juostaan pisteeseen X ja lopuksi painetaan erikoistoimintonappia. Purkitetun animaation jälkeen yksi pelaaja on poissa pelistä.

Puuduttavan toiston määrä korostuu, koska pään irrottaminen ei ole koskaan jännittävä prosessi. Kolkkaaminen tapahtuu lyönnillä, josta on käytettävissä kolme versiota. Peruslyönti on nopea, hyppylyönti yllättää ja voimalyönti kattaa kerralla monta metriä lyöntisuuntaan. Tasapainotusongelmien takia paras tie voittoon on peruslyönnin päätön rämpyttäminen.

Hyppylyönti ei yllätä ketään, sillä maahan merkattu laskeutumispiste näkyy kaikille. Voimalyöntiä taas pitää ladata ennen käyttöä, mutta liian pitkän odotteluajan takia peruslyönnillä ehtii aina väliin. Lisäksi jo peruslyönnin osumasta seuraava tajuttomuusaika on todella pitkä. Yhtään liioittelematta kolkatun pelaajan pään ehtii juosta noukkimaan talteen, vaikka aloittaisi matkansa kentän toiselta laidalta.

Peruslyönnin ylivoimaisuutta voi tutkia lisää muutamissa kentissä, joissa on päiden irrottamiseen soveltuvaa lisävarustusta. Useimmiten tarjolla on pesäpallomailoja ja erilaisia astaloita. Leveäteräisellä miekalla ei tosin kannata uhota aseettomalle, sillä jälleen peruslyönti on aseistettua huitaisua nopeampi johtaen hienosti aseistautuneen pelaajan kolkkaukseen ja hyökkäysanimaation antiklimaattiseen keskeytykseen.

Taistelumekaniikoiden alkeellisuuden takia vahvasti edukseen erottuu muutama kenttä, jotka on rakennettu taistelun ulkopuolisen idean ympärille. Juoksukilpailussa ja esteradassa on enemmän vaihtoehtoja tilanteiden kehittymiselle, kun jokainen metsästää nopeinta reittiä päästä pää kainalossa maalin. Tästä ei kannata valitettavasti vielä innostua, koska kaikki kentät eivät ole pelin alusta lähtien auki. Parin kivan kentän avaamiseksi on pelattava lukuisia otteluita niissä kaikista tylsimmissä.

Bilepelihistorian hämmentävimpänä ratkaisuna Headsnatchersissa on mukana yksinpeli, jossa jostain syystä harrastetaan tasoloikkaa zombien valtaamassa linnassa. Zombiperinnettä kunnioittaen mukana on taistelua, jossa pelaajan käteen isketään pumppuhaulikko. Yksinpelikokemus jää mieleen lähinnä siitä, ettei sillä ole mitään tekemistä varsinaisen moninpelin kanssa. Lähinnä tuntuu kuin jonkun isokihon sivuuttamattomalla päätöksellä mukaan olisi ollut pakko saada väkisin väännetty yksinpeli. Zombilinnaan ei pääse edes pomppimaan peliseuran kanssa.

Mekaniikallisesti zombilinnan yhdistää moninpeliin se, että sekin on yksinkertainen, itseään toistava ja parhaimmillaan tylsistyttävä. Kameraa ei saa liikuttaa tippaakaan, joten tasanteiden välisiä syvyyseroja saa arvailla vapaasti. Kaupan päälle hypyn korkeudessa ei ole säätövaraa, vaan pelihahmo pomppaa kaikilla voimillaan pelkästä hyppynapin hipaisusta. Jokainen tasoloikkia pelannut tietää, että tällöin lopputuloksena ei ole mitään muuta kuin kömpelöä sinkoilua rotkosta toiseen.

Headsnatcherssissa ei ole oikeastaan mitään, mikä tekisi siitä useita sessioita kestävän bilepelin. Todella hyvässä peliporukassa se voi ihastuttaa ensimmäisen vartin, kun päiden irrottelu kuulostaa vielä fantastisen tuoreelta idealta. Se on kylläkin vain salajuoni, sillä metatemppuna Headsnatchers anastaa pelaajan päästä kaiken ilon ja posauttaa sen pois tykillä kyllästyttävän animaation saattelemana.