Alan Wake

Kunnianhimo Remedylla on ainakin paikallaan. Tutun ja turvallisen Max Paynen jatko-osan sijaan studio tuo meille ihmeteltäväksi psykologista jännäriä ja televisiosarjaa yhdistelevän, tässä tuotantoarvoluokassa ennennäkemättömän pelin. Tarinansa episodeja kunnon cliffhangereihin päättävä peli kokeilee sekä kerronnan että tyylin puolella, muistuttaen kuitenkin samalla hyvällä tavalla studion räiskintäpelimenneisyydestä.

Koska juonipaljastuksia on tässä tapauksessa hyvä välttää kuin ebolaa totean vain, että tarina on etenkin pelimittakaavassa pirun hyvä. Kirjailija Alan Waken ja tämän vaimon retkestä rauhalliseen luoteisamerikkalaiseen Bright Fallsin pikkukylään kuoriutuu hulluuden, pimeydessä lurkkivan pahan ja paranoian luova sekamelska, jossa mikään ei ole turvallista eikä keneenkään voi luottaa.

Wake toimii itse oman tarinansa kertojaäänenä, jonka lisäksi maastosta löytyy vielä kirjoittamattoman, pieniä paloja tulevista tapahtumista paljastavan romaanin sivuja. Tämä erikoinen kerronnallinen ratkaisu tavallaan vihjailee juonenkäänteistä hetkeä ennen kuin ne tapahtuvat. Sivut voi luonnollisesti jättää lukematta, jos haluaa törmätä pimeään ilman mitään vihjeitä.

Selittääksemme mikä Alan Wake on, on ehkä syytä selvittää mitä se ei ole. Vastoin joidenkin odotuksia, Alan Wake ei ole mikään ruumiinjäsenillä ja hurmeella mässäilevä kauhupeli, vaan psykologinen jännäri. Se rakentaa mukana olevat jännitys- ja kauhuelementit hienovaraisemmin ja tyylikkäämmin kuin halvat säikyttelyleffat.

Remedyn lapsi ei myöskään ole avointa maailmaa nuohoava soturi. Juonen ehdoilla tiukahkossa putkessa etenevä kirjailija taitaa kyllä tuliluikkujen käytön, mutta nettisivuilla olevista videoista pelin räiskinnäksi leimanneet ovat onneksi väärässä. Kolmannesta persoonasta kuvattua räimettä toki löytyy, mutta sitä rytmitetään onnistuneesti sekä kerrontaan keskittyvillä välipätkillä että pienellä ongelmanratkaisulla. Intensiivisen yön jälkeen nouseva aurinko on todella rauhoittava ja tervetullut näky.

Erinomaisesti rakennetun ja hyvien ääninäyttelijöiden esittämän juonen lisäksi tulitaistelu toimii hienosti. Alania vastassa ovat varjojen valtaamat ihmiset kirveineen ja nuijineen. Nämä mielensä menettäneet uhkaavat hahmot eivät taltu pelkällä lyijyllä, vaan ne pitää ensin heikentää valolähteitä hyväksi käyttäen. Normaalisti tämä tarkoittaa elintärkeän taskulampun valokiilan osoittamista pahiksia päin. Kun niitä riivaava pimeys on ajettu pakosalle, aggressiivinen ihmisraunio kaatuu pistoolilla, haulikolla tai kiväärillä. Fikkarin valokiila toimii samalla myös näppäränä ja tyylikkäänä tähtäimenä.

Valon ja pimeyden kamppailusta johtuen esimerkiksi varsin valovoimainen valoraketti muuttuu kranaatinheittimeksi. Myös erilaiset valonheittimet ja katuvalot muuttuvat turvasatamiksi pimeyden pahuutta vastaan. Väistöjä ja viimeisen mörkölauman edustajan peittoamista ryyditetään hienolla räsynukkefysiikan ja ajan hidastuksen yhdistelmällä aitoon Max Payne -tyyliin. Pelottavien varjo-olentojen puuskuttaessa varsin heikon kirjailijamme niskassa tunnelma on usein hienon kaoottinen ja epätoivoinen.

Teknisesti peli on hieman epätasainen esitys. Sen parasta antia ovat näyttävät ja tyylikkäät varjoefektit sekä erittäin onnistunut äänisuunnittelu. Varjohahmojen ympärillä häilyvät varjot näyttävät sekä hienoilta että uhkaavilta, ja antavat sinänsä tunnistettaville ihmishahmoille yliluonnollisia piirteitä. Puun takaa yllättäen ilmestyvää, pienen miehen kokoista halkaisukirvestä pitelevää flanellipaitatukkijätkää pelottavampi on vain pahuutta ja pimeyttä hohkaava tukkijätkä.

Tuulen puhaltaessa kuusikossa ja yliluonnollisten voimien heitellessä tavaroita ympäriinsä voi tunnustaa efektipuolen olevan muutenkin hyvin hallussa. Tekstuuripuolella taasen ollaan ajoittain väärällä tavalla metsähallituksen puolella. Jotkin pinnat näyttävät ikävän karkealta etenkin lähietäisyydeltä. Lieneekö syynä sitten pitkän piirtoetäisyyden ja konsolin tehojen yhteensovittaminen, mutta osa ympäristöistä näyttää vanhanaikaiselta. Onneksi tätä kompensoidaan lukuisilla taloihin ja ympäristöön sijoitetuilla yksityiskohdilla. Kaikki kohtauspaikat on rakennettu huolella ja rakkaudella.

Kaikkea tätä tehostaa erinomainen äänimaisema. Musiikit on valittu huolella kulloisenkin tilanteen mukaan. Maailma on elävä niin suvantokohdissa kuin toiminnan hetkinäkin. Painostavaa tunnelmaa korostetaan esimerkiksi korppien raakkumisella, johon on sotkettu epäluonnollisia ja outoja efektejä, siinä missä laukausten jykevät jyrähdykset alleviivaavat tuliaseiden voimaa tehokkaasti.

Hahmoanimaatiossa olisi myös hieman parannettavaa. Joidenkin sivuhahmojen kasvonilmeet ovat kovin kankeita ja katseet osuvat vähän minne sattuu. Huulisynkkaus on myös ajoittain hieman vuorosanoista jäljessä. Normaalisti tällaiset voi sivuuttaa, mutta juonella ja dialogilla vahvasti pelaavassa pelissä ne harmittavat erityisesti. Lisäksi räikeähköt käyttöliittymäelementit muistuttavat pelimäisyydestä. Tarinavetoisessa tuotteessa tämä vie hieman fiilistä pimeässä metsässä pelkän taskulampun kanssa harhaillessa.

AAA.-luokan titteliksi Alan Wake on poikkeuksellisen kunnianhimoinen. Televisiosarjaa niin rakenteen kuin kerronnan puolesta mukaileva psykologinen jännäri räiskintäelementein on jotain, mutta ei ole aiemmin nähty. Siksi onkin mukavaa, että Remedy on onnistunut toteuttamaan sen ammattitaitoisesti ja rakkaudella. Pitkä kehitysaika on mahdollistanut sekä tiiviin tunnelman että tapahtumapaikkojen aitouden hiomisen huippuunsa.

Täysin tuulesta temmatut tapahtumapaikat asukkeineenkin tuntuvat historiansa ja tyylinsä puolesta uskottavilta. Studion kokemus räiskintäpeleissä on taannut, että räiskintäosuudet pysyvät nautinnollisina koko pelin ajan. Pienet kömmähdykset hahmoanimaation ja teknisen toteutuksen osalta tiputtavat sen täyden kympin ehdokkuudesta, mutta lähtökohdat huomioon ottaen kokonaisuus on häkellyttävän onnistunut. Twin Peaks on saanut arvoisensa hengenheimolaisen pelimaailman puolella.