Jatko-osan tekeminen klassiseen pelisarjaan, jolla on takanaan paljon historiaa ja uskollisia faneja? Moinen ei ole helppoa. Jos tekee liikaa muutoksia, suututtaa fanit. Jos taas on liian uskollinen menneille peleille, tuntuu lopputulos vanhentuneelta, eikä houkuttele sarjan pariin uusia faneja.
Streets of Rage tunnetaan Japanissa nimellä Bare Knuckle. Kyseessä on tarkkuuteen luottava mätkintäpeli. Tämä johtuu siitä, etteivät pelihahmot pysty helposti juoksemaan tai siirtymään muuten pois iskun alta. Näin ollen pelaajan on otettava huomioon vastustajan hyökkäykset ja liikkuminen. Streets of Rage -peleissä hyväksi kehittyminen on itsessään palkitseva prosessi. Mukana on myös pahiksien heittelymekaniikka, ja kaverillekin voi tehdä vahingossa (tai tarkoituksella) haittaa.
Streets of Rage 4 tuntuu pelisarjan veteraaneille heti tutulta. Liikkuminen on edelleen tarkkuutta vaativaa, eivätkä hahmot pysty juoksemaan lukuun ottamatta Cherry Hunteria. Monessa kentässä on myös ympäristön mukanaan tuomia vaaroja, jotka ovat sekä ärsyttäviä että hauskoja. Vihollisia tulee vastaan erilaisia, ja ne muuttuvat ajan kanssa alati haastavammiksi. Pomotaistot haastavat pelaajan taidot ihan tosissaan. Soundtrack on erittäin asiallinen, ja siitä vastaavat Yuzo Koshiro ja Motohiro Kawashima.
Uudistuksiakin on tehty. Nyt pahiksia voi iskeä kesken ilmalennon, ja paukuttaa heitä seinän kautta alati pidempää iskusarjaa varten. Pelaaminen on erittäin tyydyttävää varsinkin hyvässä seurassa. Pahan tilanteen varalta mukana on mahdollisuus puolustautua hetken aikaa olemalla kokonaan immuuni iskuille. Hintana on, että on oltava valmis menettämään hieman sitä omaa terveysmittaria. Lisäys on mahtava, ja sen oikea-aikainen hyödyntäminen on usein se avain voittoon.
Streets of Rage 4:n tarina on ohi alle kahdessa tunnissa. Peli kuitenkin rohkaisee pelaamaan moneen kertaan, mikä onkin hyvä juttu: tarina ei nimittäin ole kummoinen. Kuka sitten on se paras? Hän, joka kerää korkeimmat pisteet. Onkin sääli, jos pelaamisen lopettaa yhteen läpäisyyn, koska pelattavuuden mahtavuus aukeaa hiljalleen vasta useamman läpipeluun jälkeen. Moinen johtuu tietenkin siitä, että kokemuksen karttuessa pelaaminen muuttuu hauskemmaksi.
Streets of Rage 4:ssä voi pelata myös paikallisesti enimmillään kolmen kaverin kanssa. Olen silti sitä mieltä, että optimaalinen pelitapa on yhden kaverin kanssa. Pelaaminen käy toki myös verkossa, ja on ihan hauskaa. Ongelmaksi muodostuu verkkoviive. Jostain syystä en testaamisen aikana päässyt liittymään muiden peleihin, mutta pystyin silti laittamaan pystyyn ne omat verkkokarkelot. Peliseuraa tuntui olevan linjoilla riittävästi.
Tarinatilan ohella Streets of Rage 4:ää pelataan muillakin tavoilla. Battlessa pelataan joko yksin tai joukkueissa muita vastaan. Mekaanisesti kyseessä on peruspelin osan siirtäminen areenamaiseksi tappeluksi, mutta hyvin se toimii niin paikallisesti kuin verkossakin. Mukana ovat myös Arcade ja Boss Rush niille, jotka kaipaavat lisää haastetta. Kaikki tämä yhdessä rohkaisee hyvin useammalle pelikierrokselle.
Ääniraidasta vastaavat jälleen Yuzo Koshiro ja Motohiro Kawashima, ja seuranaan heillä on Olivier Deriviere (A Plague Tale: Innocence, Vampyr ja Greedfall). Jo alusta alkaen sarjan fanit tuntevat olonsa kotoisaksi. Suosittelenkin kuuntelemaan Streets of Rage 4:n soundtrackia ihan sellaisenaan.
Graafisesti Streets of Rage 4 pysyttelee uskollisena kaksiulotteisille juurilleen, joskin kaikki on tehty paremmin vuoden 2020 odotuksia vastaavaksi. Kaikki näyttää käsin piirretyltä, ja se näyttää hienolta.
Kaikki ei tokikaan ole täydellistä. Viimeinen pomovastus on antikliimaksi, koska haastetta ei ole odotetulla tavalla. Pelikavereita ei voi myöskään enää heittää pahiksia päin. Ja kuten jo tuli mainituksi, ei tarinassa ole kehumista.
Streets of Rage 4 ei tee suurta irtiottoa edeltäjiinsä verrattuna, mutta tarjoilee juuri sitä, mitä sarjan fanit haluavat. Mukana on riittävästi vanhaa, ja myös uutta. Jos siis lajityyppi on rakas, kannattaa tämä sarjan neljäs osa katsastaa.