Doom 64

Retropelien ollessa edelleen kuumaa valuuttaa Bethesda iskee tulta ja tappuraa suoraan helvetistä tuodessaan nykysukupolville klassisen Doom-pelin vuosikymmenten takaa. Doom 64 on jatkoa kahdelle ensimmäiselle alkuperäiselle Doomille, ja tämä jatko julkaistiin aikoinaan ainoastaan Nintendo 64:lle. Upouuden Doomin, Doom Eternalin (id Software, 2020), vanavedessä julkaistava FPS-retroklassikko on hauska muistutus näyttävän uutuuspelin alkuperästä.

Vaikka helvetistä irti päässeiden demoneiden maanvalloitus saatiinkin estettyä, jäi yksittäisiä vihulaisia edelleen pyörimään kuiden autioille avaruusasemille. Armeija päätti pommittaa nämä demonit suurilla säteilyannoksilla ja pitkälti onnistuikin tehtävässään. Jotain kuitenkin selvisi säteilystä ja alkoi herättää henkiin uudestaan demoneita. Olioiden perään lähetetty iskuryhmä teurastettiin hetkessä ja jäljelle jäi ainoastaan pelaajan ohjaama sotilas.

Doom 64:n juoni on edeltäjiensä tavoin ainoastaan hyvin yksiselitteinen tapa saada mahdollisimman paljon ököjä ruudulle ammuttavaksi. Pelin kaikki 32 tasoa eivät juuri muistele itse juonta, vaan keskittyvät kuljettamaan pelaajaa läpi sokkeloisten käytävien liipaisin pohjassa. Ököjä pääsee siivoamaan reilulla annoksella erilaisia tykkejä, joista tietysti Doom-sarjan ikonisimmat ovat edustettuna. Moottorisaha tulee nyt kahdella terällä ja berserk-nyrkki jättää edelleen jälkeensä pelkkää lihakasaa iskiessään viholliseen. Verihurmosta on ilmassa odotettuun tapaan. Tyypillisesti kentät sisältävät asearsenaalien lisäksi yleisavaimia, seinänappeja ja konsoliruutuja, joita löytämällä sekä aktivoimalla eteenpäin pääsy on mahdollista.

Yksinkertainen perusidea ei tee kuitenkaan pelistä mitään läpihuutojuttua. Nokkela tasosuunnittelu hyödyntää hienosti aarteita piilottelevia salahuoneita ja vihollismassojen yllätyshyökkäyksiä pelaajan pään menoksi. Helposti alkava peli muuttuu taso tasolta hikisemmäksi väännöksi eloonjäämisestä. Karu muistutus entisaikojen vaikeustasosta kulminoituu pelaajan kuolemaan, jonka tuloksena taso pitää aloittaa alusta ilman mitään aikaisemmin kerättyjä avustuksia. Tason läpäisyn jälkeen erillinen ruutu vielä muistuttaa kuinka peli sujui kertomalla karua tilastoa löytymättä jääneistä salaisuuksista, keräämättömistä esineistä tai tappamattomista vihulaisista.

Päivitetty Doom 64 sisältää myös kokonaan uuden kappaleen, joka tapahtuu varsinaisen tarinan läpäisyn jälkeen. Tuhotulla Mother Demonilla olikin sisko, joka koettaa hoitaa pelaajan lähettämällä tämän pois. On siis taisteltava tie takaisin ja kostettava. Menestyksestä palkitaan lisäannoksella Doomin tarinaa. Ylimääräinen kappale istuu hyvin muuhun kokonaisuuteen ja näyttää siltä kuin se olisi ollut paikallaan alusta asti. Tämä lyhyt lisä ei kuitenkaan yksin ole riittävä syy ryhtyä pelaamaan uusittua Doom 64 -pyssyttelyä, mutta on silti kiva bonus.

Silloin aikoinaan ei voinut kuin suu auki ihmetellä Doomin upeaa grafiikkaa. Doom 64:n kanssa tilanne on pitkälti sama, tosin ehkä hiukan erilaiselta kantilta. Mieltä lämmittävä pikselitaideteos on käännetty nykykonsolin teräväpiirtoresoluutioon hämmästyttävän tarkasti huijatun 3D-näkymän kääntymävääristyksiä ja kaksiulotteisia sprite-hahmoja myöten. Valaisuefektit on toteutettu tekstuurein, hahmoilla on animaatiota kahden tai kolmen kuvan verran ja kuoleman myötä näkee tyylikkään liukuefektin. Nuoruuden iloiset muistot pyörivät nykykonsolilla upean sulavasti. Itseasiassa vauhti yltyy sen verran kiihkeäksi, että kunnollinen hallinnan saaminen pelistä ottaa pienen hetken. Huomasin myös tuntevani vauhdin hurmassa jonkin sortin pahoinvointia useamman tunnin session päätteeksi. Vaikka peli rullaakin huikealla vauhdilla, on peliin jäänyt joko vanhoja aikoja fiilistellen tai puhtaasti optimoinnin puutteesta johtuen outoja pysähdyksiä siirryttäessä tiettyihin tasoihin tai isoja vihollismääriä nähtäessä.

Äänissä on havaittavissa muinaiskoneiden rajoitteiden pakottamana ihanteellista selkeyttä. Aseet poksuvat tyylikkään naiivisti, ja oliot paljastavat olinpaikkansa uhkaavalla örinällään. Vihollisten kuolemankarjahduksissa on autenttista tuskan tunnetta ja räjähtävät tynnyrit, jotka usein saattelevat nämä kadonneet sielut viimeiselle matkalleen, räjähtelevät odotetun ylimalkaisesti. Pelille ominainen hevimusiikki ei ehkä ole niin vahvasti edustettuna kuin olisi voinut luulla, mutta tuttu teemamusiikki sentään soi reippaasti.

Doom 64 räjäyttää luulot pois nykyräiskinnöiltä ja näyttää, kuinka ammuskelu hoidettiin silloin vuonna 1997. Nykypäivien räiskintöjen suuntaa siivittäneen pelin tyylipuhdas suoritus lämmittää mieltä. Todellista tekemisen meininkiä kuitenkin hiukan rajoittaa nykyään brutaalina pidettävä vaikeustaso. Retromielisille ja kulta-aikoja eläneille peli on parasta antia, mutta luulisi tästä olevan iloa isommallekin väestölle.