Nioh 2

Kun Bloodbornen kauhuista oli selvitty, näistäkin kronikoista viimeksi Dark Souls 3:n matkakertomuksista tunnettu urhea Seppo luuli jo hetken uusien seikkailuiden tauonneen pidemmäksi ajaksi. Sankarimme mietti jo matkalipun ostamista Sekiron maailmaan, kun kohtalo puuttui peliin. Tarjolla oli avain, joka loksauttaisi Nioh 2:n portit auki uusia ja urheita seikkailijoita varten.

Muut sankarit katsoivat avainta kauhuissaan. "Minä en tuonne lähde, viimeisimmän Dark Soulsinkin aiheuttamat traumat ovat vielä parantumatta!", totesi eräskin jo pitkään useissa pelimaailmoissa menestyksekkäästi taivaltanut urho. Seppo katsoi avainta ja tuumi hetken. Edelliset seikkailut Niohin parissa olivat vielä kokematta ja toisaalta, kirves oli kyllä ruostumassa käytön puutteesta oven pielessä. Kun kerran Dark Soulsien ja Bloodbornen jälkeen vanha rakas astalo selvästi vaati uutta verta, lähti Seppo sen pidemmittä puheitta matkaan.

Jo ensimmäisistä askeleista lähtien tuttuuden tunne oli päällimmäisenä, kun muinaisen Japanin maisemiin päästiin ensimmäistä kertaa astelemaan. Parannusesineet ja muut tarpeelliset tavarat löytyivät vyöltä juuri samasta kohdasta kuin ennenkin, tällä kertaa tilaa oli tosin kaksin verroin enemmän. Ensimmäisenä uutena oppituntina Sepolle tarjottiin mahdollisuutta pitää asettaan kolmessa eri asennossa. Ylhäällä lyönteihin tulisi enemmän voimaa ketteryyden kustannuksella, keskellä iskujen torjuminen ja vastaiskujen tekeminen olisi helpompaa ja alhaalla taas iskujen kustannuksella pystyisi liikkumaan ketterämmin, eikä kuntoakaan kuluisi väistelyyn niin paljoa.

Myös ensimmäisen vihollisen astellessa eteen kaikki tuntui kovin tutulta, yhtä kummastuttavaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Vaikka iskujen väistely oli helppoa, pieni vihollisenrääpäle ei tuntunut juuri Sepon lyönneistä välittävän. Muutamaa iskusarjaa myöhemmin otus oli onneksi kuitenkin kanveesissa ja tie eteenpäin auki. Vaan annas olla, jo seuraava aukea antoi ensimmäisen näytteen siitä, mitä luvassa olisi tuleman. Aukealla taivaltanut valtava hevosenpäinen hirviö oli kaikessa kauheudessaan upea ja kunnioitusta herättävä olento.

"Hmmm, taidanpa kiertää tuon hirviön ja etsiä etenemisreittiä sen takaa," pohti Seppo mielessään ja hirviön liikkeitä tarkastellessaan. Seppo vain mietti asiaa pari sekuntia liian pitkään. Hirviö havaitsi Sepon ja yhtä lyöntiä myöhemmin sankarimme oli ensimmäistä kertaa isketty hengettömäksi. Ennen uutta herätystään Sepon mieleen muistuivat muinaiset painajaiset kuin sotaveteraanilla konsanaan. "Team Ninja! Ninja Gaiden 2! Itku, hammastenkiristys ja hajonneet ohjaimet! Mihin minä olen oikein lupautunut!?"

Reitti eteenpäin löytyi kuitenkin parin yrittämisen jälkeen, ja kerätty kokemuskin odotteli aina kerääjäänsä kuolinpaikalla kuten soulsborneissa ikään. Mitä pidemmälle matka eteni, sitä enemmän Seppo alkoi uutta seikkailuaan arvostaa. Vaikka avain vihollisten kaatamiseen olikin Bloodbornen tapaan aggressiivinen ja raivokkaita komboja vaativa, myös strategialla oli oma tärkeä roolinsa. Vihollisten pudotteleminen silloilta ja kallioilta, isompien joukkioiden harventaminen jousella ja katoilta pahaa-aavistamattomien taistelijoiden kimppuun käyminen oli miellyttävää ja pohdintaa vaativaa touhua. Aina uudelle alueelle tullessaan Seppo joutui miettimään hetken, miten kohdan selvittäisi. Tallennuspaikkoina toimiville rukouspaikoille löytyi salaisia reittejä ja kaiken kaikkiaan maailma oli rakennettu todella mielenkiintoiseksi. Tämähän vaikuttaa hyvältä!

Tässä vaiheessa Seppo tiesi jo kuitenkin, että Nioh 2:n periaate on itku pitkästä ilosta. Valtavat Enki-gorillat Seppo joutui edelleen ohittamaan juoksemalla ja monen monta kertaa iloiseen etenemiseen yhdistyi paniikin tunne. Jokainen vihollinen oli kykenevä kukistamaan Sepon vain yhdellä lyöntisarjalla, vaikka kokemustasoja olisi nostanut kuinka. Tämän oli joutunut Seppo matkansa alkumetreillä jo toteamaan.

Sitten koitti se hetki, joka sai Sepon epäröimään seikkailun järjellisyyttä uudestaan isolla tavalla. Ensimmäisen pomohirviön ovi siinsi edessä ja jo aiemmin koetun perusteella edessä ei tulisi olemaan helppo taistelu. Oven edessä oli matkalleen kuolleiden sankareiden hautoja, mutta myös sinisiä hautoja, joista saisi kutsuttua itselleen apuvoimia. Kuin tilauksesta tarjolla oli tason 34 haamu pomotaistelussa avittamaan. Ja eikun sisään.

Pomotaistelua oli ehtinyt kulua vain noin 10 sekuntia, kun hirvitys oli liiskannut apurihaamun kahdella lyönnillä. Tässä vaiheessa Seppo jähmettyi kauhusta ja pystyi vain katselemaan, kun otus saapui kohti ja huitaisi ainoastaan kerran. Paluu rukouspaikalle ja piirustuspöydälle oli edessä. Jossain kaukaisuudessa Seppo kuuli ilkikurisen Internetin peikon nauravan: "Git gud lol". Se oli viimeinen pisara. Sepon silmiin syttyi raivon kiilu ja tarttuessaan uudestaan kirveensä kädensijaan asia oli sinetöity: periksi ei anneta, vaikka mikä tulisi!

Vaikka mikä ja paljon muuta toki tuli. Kuolema korjasi satoaan kerta toisensa jälkeen, mutta sinnikkyydellä ja harjoittelulla matka alkoi viimein edetä. Silti Seppo totesi seikkailun olevan toistuvasti röyhkeän epäreilu. Vaikka kokemustasot olivat yli kolmenkymmenen, alun Enki-gorillat saattoivat silti liiskata Sepon edelleen sekunneissa. Yksi tarkka osuma piilossa olevalta jousiampujalta johti niin ikään suoraan kuolemaan. Jokainen isompi taistelu tiesi välittömästi kuolemisen kautta uutta yrittämistä ja opettelua. Kaiken huipuksi Sepon taitoja ja aseiden rakentelua rajoitettiin niin, ettei vaikkapa uusi lyöntisarja kerta kaikkiaan mennyt aivoihin, ennen kuin ennalta määrätty piste seikkailussa oli ohitettu. Asiaa kirotessaan Seppo katsoi kelloa. Seikkailua oli takana jo 25 tuntia, mutta kaikesta päätellen tarina ei ollut edennyt vielä juuri alkuaan pidemmälle!

Niinpä vielä tätä kirjoitettaessa Sepon seikkailu on kesken. Kaikkeni yritin ja vuosien saatossa opitun laitoin likoon, mutta Nioh 2 on säälimätön peli, joka ei sääli pelaajansa hetkeäkään. Vaikeustaso on tällä kertaa oikea ongelma, sillä brutaalin vaikeuden alla on oikeasti aivan erinomaisen hyvä peli. Jo pelkästään se, ettei Nioh 2 rajoita hahmoa luokan suhteen mitenkään ja jokaisen aseen pystyy matkan varrella opettelemaan nopeasti käyttöä varten, on aivan nerokasta. Kyllä, sama systeemi oli jo läsnä From Softwaren peleissä, mutta tällä kertaa uuden aseen opettelu ja hahmonrakennus on huomattavasti virtaviivaisempaa.

Alfan ja betan perusteella moni jo peliä pelannut on sanonut ääneen, että kyseessä ei ole Dark Souls tai Bloodborne, vaan niiden sijaan aivan erilainen kokemus. Tämä ei ihan tarkalleen pidä paikkaansa. Kontrolleja ja perusmekaniikkaa myöten Nioh 2 on päivänselvä soulsborne, johon on mätkäisty vain kunnon annos Ninja Gaidenia kylkeen. Selkein ero on kenttiin jaettu maailmankartta, jolla varmasti on faninsa, mutta yleinen vaikeustaso huomioon ottaen ei miellyttänyt itseäni pätkääkään. Esimerkiksi sepän luona voi vierailla ainoastaan tasojen välillä. Kentistä pääsee parinkin eri esineen avulla toki takaisin pääkartalle, mutta samalla kentässä tehty eteneminen menetetään ja kaiken joutuu aloittamaan alusta. Kai tällä yritetään sitten välttää grindaamista ja kannustetaan pelaajia painamaan kentät hammasta purren läpi, mutta tosiasiassa grindaamista ei voi mitenkään tämän takia välttää.

Vaan siinäpä ovat Nioh 2:n suurimmat murheet. Ulkoasu on kertakaikkisen upea ja viekoitteleva. Musiikki on luultavasti parasta, mitä vuonna 2020 on vielä peleissä kuultu. Käyttöliittymä on selkeä ja toimiva ja hahmonkehitys parasta mitä kaupasta tässä genressä saa. Kenttien arkkitehtuuri on niin ikään viimeisen päälle suunniteltua ja erinomaista. Siksipä onkin sääli, että suurin osa pelaajakunnasta ei kaikkea Nioh 2:ta tule koskaan näkemään ja monen matka jää luultavasti jo alkumetreille.

Kolmannen pomohirviön kohdalla Sepon aika Nioh 2:ssa oli täyttynyt, matkakertomus oli pakko kirjoittaa. Ennen poistumistaan Seppo pui kuitenkin nyrkkiään edessään karjuvalle hirviölle: "Minä palaan vielä! Minä palaan ja tiedä se, sinä painajaisten täyttymys - palatessani olen kaksin verroin voimakkaampi ja vihaisempi!"