Mario & Sonic at the Olympic Games Tokyo 2020

Vaikka onkin marraskuu, on silti hyvä muistaa, että ensi vuosi on jälleen olympiavuosi. Mario ja Sonic ovat ottaneet olympiaadiin osaa jo 12 vuoden ajan, eivätkä Tokion kisat tee poikkeusta. Voisi kuvitella, että vuosien saatossa kehitys olisi kehittynyt ja olympialaispelit siinä samalla, mutta perinteistä pidetään kiinni kynsin hampain. Mario and Sonic at the Olympic Games Tokyo 2020 näyttää itse asiassa samalla myös sen, miten vähän koko genre on kehittynyt sitten muinaisen Decathlonin.

Itse olympialaisissa nähdään ensi vuonna uusia lajeja kokonaista viisi kappaletta, joista virallinen videopeli nappaa neljä. Uusia lajeja ovat rullalautailu, surffaus, kiipeily ja karate. Uusien lajien ohella pelin lajivalikoima on tismalleen sama kuin neljä vuotta sittenkin. Vaikka lajien määrä onkin miellyttävä, joitakin olisi voinut jättää poiskin. Esimerkiksi nyrkkeily on aivan yhtä turhauttavaa mätkimistä kuin ennenkin ja ratsastus on edelleen niin tylsää, että ohjaimen ääreen saattaa väsyneempi uinahtaa.

Isompi valttikortti lajivalikoimassa ovat retrolajit. Hahmot painelevat menemään 8- ja 16-bittisinä versioina itsestään ohjainparan huutaessa samalla armoa. Siinä missä modernit lajit vaativat edelleen lähinnä nopeaa reaktiokykyä ja ajoitusta, ennen wanhaan hakattiin nappeja rystyset verillä. Niinpä retroversio satasen sprintistä on samanlaista ihanaa ohjainmurhaa kuin ennenkin ja vaatii oikeasti hurjaa tulitustahtia. Retrolajeja on mukana kymmenisen kappaletta, mikä on aivan tarpeeksi. Joukossa on myös todellisia helmiä. Ehdottomaksi suosikikseni muodostui maraton, joka vaatii todellista strategiaa ja suunnitelmallisuutta. Näin hyvin maratonia ei ole toteutettu sitten ikivanhan Gold Medal Challenge '92:n - ja Marion sekä Sonicin versio on itse asiassa sitäkin parempi.

Kaikki lajit eivät kuitenkaan eroa toisistaan riittävästi edes retrovaihtoehtona. Pituushyppy on tismalleen samanlainen laji, oli graafinen ulosanti sitten menneisyyttä tai nykyisyyttä. Vaikka en tähän hätään keksikään, miten laji voitaisiin toteuttaa paremmin, digitaalisen pituushypyn historia ulottuu jo 36 vuoden taakse. Laji ei ole noina vuosina muuttunut lainkaan, vaikka erilaisia peliversioita on varmasti jo kolmisenkymmentä. Melko itsestään selvästi sama pätee myös sprinttijuoksuihin.

Sinänsä lajit on toteutettu kauttaaltaan laadukkaasti, sillä vain pari lajia kärsi hieman kummallisista ajoitusongelmista. Joitakin lajeja on itse asiassa yksinkertaistettu liikaakin. Rullalautailu ei nätisti sanottuna pärjää varsinaisille skeittauspeleille, vaikka sinänsä kivaa ajanvietettä onkin. Vastaavasti taas surffaus on sitten yllättävänkin hankalaa puuhaa, kuten on myös karate. Yleisesti ottaen kuitenkin lajeihin pääsee sisälle jopa liiankin helposti, sillä kun oikea ajoituskombinaatio on kohdillaan, tietokone ottaa turpiinsa sata-nolla ja ihmisvastustajaa vastaan kisataan sitten millimetreistä.

Moninpeleinä olympialaispelit ovat olleet aina parhaimmillaan, minkä vuoksi onkin ilo huomata, että suurin osa pelin sisällöstä oli valmiiksi auki heti kättelyssä. Ainoat avattavat lajit ovat muutama erikoisversio muuten mukana olevista lajeista sekä kourallinen lajikohtaisia hahmoja. Kaikki tarvittava avataan pelaamalla pelin tarinaosio läpi, joka onkin sitten omanlaisensa koettelemus. Sen lisäksi, että tarina on umpisurkea, sitä myös tankataan ruudulla jatkuvasti. Mario, Sonic, Bowser ja Eggman imeytyvät pieleen menneen suunnitelman seurauksena kasibittiseen pelikonsoliin. Tämä olisi varmasti riittänyt viitekehykseksi. Sen sijaan tarjolla on minuuttitolkulla aivan turhaa dialogia ja langanohuiden tarinanpätkien toisiinsa yhdistämistä nippusiteillä ja jeesusteipillä. Varsinkin loppua kohden lässytykseen menee hermot aivan totaalisesti, kun pelaamaan ei meinaa päästä millään. Onneksi tarinan voi jättää kokonaan pelaamatta, ellei sitten halua niitä muutamaa hassua erikoislajia auki.

Vaan paljon muuta pelattavaa ei sitten tarjolla toisaalta olekaan. Yksittäisten lajien lisäksi valikosta paljastuu tarinan lisäksi ainoastaan nettipeli. Olisi ollut ihan kiva päästä kisaamaan omia olympialaisia valituissa lajeissa olohuoneesta käsin. Sen sijaan alavalikoissa on kaikkea turhaa tauhkaa, kuten saavutuksia, bonusesineitä ja Tokio-triviaa. Eihän näistä peleistä syvyyttä ole koskaan paljastunut, mutta vähän jotain lisää jäin kuitenkin kaipaamaan.

Vaikka moitteita on listaksi asti, digiurheilu maistui silti edelleen yllättävänkin hyvin. Vaikka wanhassa ei ole wara parempi, tietty tuttuus kuitenkin helpottaa peliin tarttumista. Retrolajien mukaantuominen osaksi peliä oli myös hieno idea ja melkein jo itsessään oikeuttaa pelin hankkimisen, vaikka vanhoja versioita kaapin perällä lojuisikin. Marion ja Sonicin olympialaiset ovat entisensä - niin hyvässä kuin pahassa.