The Outer Worlds

Vuoden 2009 tienoilla länsimaisia roolipelejä tehtiin tietynlaisella sapluunalla, ja tässä kunnostautuivat ennen kaikkea Fallout 3 ja Mass Effect. Pelaajille tarjottiin suurikokoinen maailma, runsaasti erilaisia henkilöhahmoja, vaikeita valintoja ja vielä enemmän rönsyileviä keskusteluja. Obsidian Entertainment on sitä mieltä, että tuolloin tehtiin jotain todellakin oikein. The Outer Worlds lainaa pelimekaniikkansa aivan suoraan kymmenen vuoden takaa. Ja tämä on hyvä asia.

Tulevaisuudessa maailmankaikkeutta eivät hallitse kansallisvaltiot, vaan kourallinen suuryhtiöitä. Nämä firmat ovat levittäytyneet pitkin poikin planeettoja ja asteroideja mukanaan tarvittava määrä ihmisiä eli henkilökuntaa. Kauppa käy, ja kilpailu on kovaa. Pelaaja herää siirtolaisaluksesta, joka taloudellisista syistä jätettiin leijumaan avaruuteen noin 70 vuotta aiemmin. Hetken ihmettelyn jälkeen on aika lähteä selvittämään, mistä oikein on kyse. Reissu vie halki avaruuden, ja matkan varrella tavataan joukko toinen toistaan kiintoisampia henkilöhahmoja toinen toistaan erikoisemmissa paikoissa.

Tärkeintä The Outer Worldsissa ei ole sen kertoma päätarina. Keskeisintä on pelin erikoinen tieteismaailma henkilöhahmoineen. Lukemista on paljon, mutta käytetty fontti on liian pientä. Tähän, samoin kuin runsaaseen lukemiseen yleensä, tottuu kyllä muutaman tunnin jälkeen. Siitä huolimatta jonkinlainen säätö tekstikoolle olisi ollut enemmän kuin paikallaan.

Keskusteluja käydään erittäin runsaasti, ja niissä avautuu mahdollisuus suorittaa kaikenlaisia isompia ja pienempiä tehtäviä, jotka ovat omia pikkutarinoitaan. Tilanteiden ratkaisuun on yleensä kolme vaihtoehtoa: neuvoteltu ratkaisu #1, neuvoteltu ratkaisu #2 ja aseellinen selkkaus. Suurin osa tilanteista on mahdollista selvittää puhumalla, mutta ajoittain aseiden on annettava puhua.

Tulitaistelut ovat yllättävänkin sujuvia ottaen huomioon, että yleensä tämän lajityypin peleissä juuri taistelu on jäänyt vähemmälle huomiolle. Suoraviivaisinta on ottaa pahis jyvälle ja aloittaa ampuminen mukana kulkevien kahden matkakumppanin kanssa. Myös lyömäaseilla hutkiminen onnistuu, ja joskus on mahdollista hiiviskellä kimppuun, tai jopa liikuskella kokonaan tilanteiden ohitse. Vaihtoehtoja siis tarjotaan. Olettaisin silti suurimman osan pelaajista suosivan neuvottelevan diplomaatin ja aseenkäytön hallitsevan sotilaan yhdistelmää.

Uudemmista Fallout-peleistä muistetaan pelimekaniikka nimeltä V.A.T.S., jossa pelitilanne pysähtyi, ja pääsi valitsemaan iskemisen tiettyyn ruumiinosaan, jonka onnistumiselle annettiin samalla tietty todennäköisyys. The Outer Worlds korvaa V.A.T.S.in T.T.D.:llä, joka merkitsee Tactical Time Dilation. Xbox Onella RB-napista käynnistyvä tila hidastaa ajan mateluksi, mahdollistaa tiettyyn ruumiinosaan iskemisen ja tietenkin tuottaa enemmän vahinkoa. T.T.D. toimii hyvin, mutta taisteluiden yleisen sujuvuuden vuoksi sitä tulee käytettyä varsin harvoin. Ihan se perinteinen ensimmäisen persoonan pyssyttely tuntuu yleensä sujuvammalta ja tyydyttävämmältä ratkaisulta.

The Outer Worldsissa keskeistä on jo mainittujen taistojen ja keskustelujen ohella se perinteinen maaston tutkiminen. Sivupoluille kannattaa harhautua, sillä yleensä kiinnostavasta maastonkohdasta myös löytää jotain etsimisen arvoista. Omanlaisensa avaruudellisen erämaan tuntu luodaan sillä, etteivät elikot ja muut pahikset ole koko aikaa hyökkäämässä kimppuun. Tämä mahdollistaa sen, että The Outer Worldsin parissa pystyy aidosti rentoutumaan, ja vain nauttimaan eeppisestä yksinpelistä ilman mikromaksuja ja loot-laatikoita.

Vuosikymmenen takaisen Fallout 3:n ja Mass Effectin jälkiä seuraten on toteutettu myös hahmonkehitys. Ensin luodaan oma avaruuden seikkailija, jolle valitaan ulkonäön ohella muitakin ominaisuuksia, kuten vaikkapa painotus lukkojen tiirikointiin ja hiiviskelyyn. Jos kuitenkin tulee myöhemmin katumapäälle, on pelissä keinot muuttaa näitä tehtyjä alkuasetuksia. Pelimaailmassa kohdattavista kaupoista voi ostaa aseita ja varusteita, mutta yleensä kannattaa vain tutkia maasto, rakennukset ja ruumiit tarkasti. Tavaraa nimittäin kertyy riittävästi jo pelkästään tällä tavalla huolellisesti pelaamalla. Odotetusti niin omaa hahmoa, matkakumppaneita, aseita kuin varusteita yleensä tuunaillaan pelin aikana runsaasti. Yksittäistä tavaraa ei välttämättä pysty muokkaamaan kovinkaan syvällisesti, mutta kun kaikki lasketaan yhteen, saa valikoissa pyörimiseen käyttää runsaasti aikaa.

Pelikokemuksen voi muovata mieleisekseen myös erilaisilla vaikeustasoilla. Helpoin vaikeustaso poistaa taisteluiden tuottaman jännityksen kokonaan, joten suosittelen valitsemaan ainakin sen oletusvaikeustason, tai sitä vaikeamman. Koville pelaajille on sitten tarjolla erillinen Supernova-taso, jossa pitää muistaa myös syödä, juoda ja nukkua.

Biowaren Mass Effectilta on haettu mallia useilla tavoilla. Pelaaja saa käyttöönsä avaruusaluksen, jolla sitten matkataan paikasta toiseen visuaalisen tähtikartan maisemissa. Kyse on käytännössä vain pikamatkustuksesta pisteestä A pisteeseen B. The Outer Worlds ei siis ole yksi iso avoin maailma, vaan se koostuu useista pienemmistä alueista. Teknisistä syistä johtuen ratkaisu on hyvä, mutta samalla se eliminoi tunteen suuresta universumista. Mass Effectista on otettu malliksi sekin, että tarinan edetessä pelaaja kokoaa alukseensa oman miehistön, joista jokaisella on oma henkilöhistoriansa, hahmokohtaiset tehtävänsä ja heitä saa mukaansa kenttäolosuhteisiin avuksi.

Teknisesti The Outer Worlds onnistuu melko hyvin peittämään omat rajoituksensa, mutta ei täysin. Jo aiemmin mainitun pieniin pirstaleisiin jaetun pelimaailman ohella näiden alueiden välillä siirryttäessä lataustauot ovat harmillisen pitkät. Suureksi ärsytyksen aiheeksi ne eivät nouse, mutta joka kerta sen latausruudun katsomiseen ehtii kyllästyä ennen pelin jatkumista. Varsin usein sattuu myös niin sanottua texture popping -ilmiötä, jossa yksityiskohdat ilmaantuvat pelinäkymään myöhässä. Vastaavasti piirtoetäisyys on aina pitkä, eli horisonttiin asti näkee, mitä edessä on odotettavissa.

Taiteellinen tyyli on jossain realistisen ja sarjakuvamaisen välillä. Värejä käytetään rohkeasti, ja kaikki näyttää omalla tavallaan öljyvärimaalaukselta. Silti muissa peleissä niin usein nähty valon ja varjon leikki loistaa poissaolollaan. Eipä sitä kyllä osaa kaivatakaan. Erilaisissa keskusteluissa ääninäyttely on aina vakuuttavaa, mutta kasvomallinnus on jokseenkin puisevaa, ja erilaisia naamoja on liian vähän. Nopeasti alkaa huomata, että universumin joka kolkassa suositaan varsin samanlaisia kampauksia, ja sama plastiikkakirurgi on muovannut melkein kaikille samanlaiset nenät.

Ääninäyttelyn ohella niin äänitehosteet kuin musiikkikin on hoidettu hienosti. On silti sanottava, että kumpaakin saisi olla enemmän. Hiljaisuus tietenkin auttaa pelaajaa pohtimaan seuraavaa siirtoaan, mutta noin yleensä kaipaisin hieman rikkaampaa äänimaailmaa niin tehosteiden kuin musiikinkin suhteen. Aseiden pauke ei tee sekään toivottua vaikutusta, mutta niiden tuntuma ja käyttäminen tuottavat riittävän tyydytyksen.

Obsidian Entertainmentin The Outer Worlds on pelimekaanisesti tuulahdus vuosikymmenen takaa. Huonona puolena mukana on tuotu myös monet aikakauden tekniset ongelmat, kuten puiseva kasvomallinnus ja hieman aneeminen äänimaailma. Kysymyksessä on silti aito eeppinen yksinpeli ilman mikromaksuja ja loot-laatikoita. Juuri tällaisia pelejä nykyään tarvittaisiin enemmänkin.