Death Road to Canada

Maailmanloppu on koittanut ja kuolleet ovat nousseet haudoistaan vainoamaan eläviä. Todellakin maailma on täynnä zombeja ja sen myötä Floridassa asuvat urheat seikkailijat päättävätkin suunnata Kanadaan. Siellä elon pitäisi edelleen onnistua ilman, että täytyy pelätä päivittäin joutuvansa laahustavien lihansyöjien aamu-, väli- tai iltapalaksi. Niinpä yksi tai kaksi kaverusta päättää pakata laukkunsa ja autonsa ja suunnata suorinta tietä kohti pohjoisessa siintävää pelastusta. Tie helvettiin on kuulemma päällystetty hyvillä aikeilla, mutta tie Kanadaan on päällystetty tuhansilla ruumiilla.

Perusajatukseltaan Death Road to Canada noudattaa roguelike-pelien ajatusta. Sen myötä jokaisella selviytyjällä on vain yksi elämä, ja kuolema korjaa sekä helposti että lopullisesti. Onneksi pelkästään aloitukseen valituilla hahmoilla ei tarvitse yrittää selviytyä, vaan matkan varrella kohdataan uusia ystäviä, jotka voivat olla hervottomia tapauksia tai jopa eläimiä. Matka jatkuu kuitenkin niin kauan kuin vain yhdessäkin selviytyjässä pihisee henki. Tosin yhdellä kerralla viimeinen ihminen totesi, ettei tästä tule mitään antoen auton avaimet kissalle. Kattia ei koko matka ollut kiinnostanut missään vaiheessa, joten se heitti leikin sikseen ja painui omille teilleen.

Pelikokemus on jaettu kahteen erilliseen osa-alueeseen. Toisessa körötellään autolla ja reagoidaan erilaisiin tapahtumiin valitsemalla tietyistä vastausvaihtoehdoista sopiva. Näitä on runsaasti erilaisia ja ne vaihtelevat aina kohtaamisista erilaisten rosvojoukkioiden kanssa sen selvittämiseen, kuka oikein kehtasi pieraista ajomatkan aikana. Nämä tapahtumat ovat pelin hauskinta antia niiden odottamattomien seuraamusten vuoksi. Koskaan ei voi olla varma siitä mitä tapahtuu. Kaiken hyvän lisäksi oikean henkilön valinta niiden hoitamiseen ei ole heti selvää. Henkilöiden ominaisuuksista ei nimittäin kerrota mitään, joten esimerkiksi auton hajotessa täytyy vain luottaa onneen ja määrätä joku korjaamaan se. Tämän jälkeen hahmon korjauskyky kerrotaan, jonka myötä voi jatkossa tehdä enemmän informoituja päätöksiä.

Pelin toinen suuri osa-alue on puhdasta toimintaa, jossa tutkitaan erilaisia paikkoja uusien varusteiden toivossa ja samalla mätkitään zombeja. Pelaaja ohjastaa kerrallaan yhtä selviytyjää tekoälyn huolehtiessa muista. Valitettavasti toiminta käy nopeasti puuduttavaksi, sillä taisteleminen on todella yksinkertaista puuhaa. Hyökkäyksille on varattu tasan yksi nappi, jonka myötä kädessä oleva astalo heilahtaa tai ase paukahtaa edessä olevan epäkuolleen kuuppaan. Koko ajan ei voi heilua, sillä muuten loppuu kunto kesken. Zombit nakertavat nopeasti väsyneet taistelijat hengiltä, joten usein vikkelät jalat ovat kähinöintiä parempi vaihtoehto. Kovin suuria taktisia päätöksiä taisteluissa ei siis joudu tekemään aseiden valintaa ja hyökkäysten rytmitystä lukuun ottamatta.

Välillä joudutaan puolustautumaan valtavaa zombien hyökyaaltoa vastaan, jossa täytyy vain selviytyä tietty aika hengissä, jotta matka voi jatkua. Nämä kohtaamiset ovat usein niitä kuolettavimpia kymmenien tai jopa yli sadan zombin raahustaessa vääjäämättömästi kohti ryhmää.

Kuolemaa ei kannata pelätä, sillä jokaisella pelikerralla onnistuu useimmiten hankkimaan pisteitä, joiden avulla voi parantaa aloitushahmojen kykyjä tai ostaa heille kokonaan uusia taitoja. Tämän myötä seuraavat pelikerrat ovat aina piirun verran helpompia.

Ulkoasultaan peliin on haettu retroista näkemystä pikselisillä grafiikoilla sekä yksinkertaisilla äänillä ja musiikeilla. Musat ovat tässä tapauksessa toteutuksen paras osa, sillä ne ovat todella pirtsakoita. Ääniraita tekeekin kokemuksesta ilahduttavan kepeän.

Death Road to Canada kertoo jälleen selviytymistarinan, mutta kunniaksi on sanottava, että se tehdään sopivan hersyvällä huumorilla maustettuna. Valitettavasti toiminta on vain pidemmän päälle aika yksitoikkoista. Sen lisäksi, ettei taisteluissa tarvitse vaivata päätään, eivät ne missään vaiheessa tunnu myöskään kehittyvän mihinkään suuntaan. Vastaan tulee vain loputtomasti samanlaisia zombeja. Niiden määrät toki kasvavat, mutta tämä ei riitä paikkaamaan monotonisuutta. Niinpä tämä ei ole parhaita pelaamiani roguelike-pelejä, mutta erilaisten sekopäisten tapahtumien ansiosta se tarjoaa kuitenkin kelpo viihdettä pienissä pätkissä nautittavaksi.