Yakuza 6: The Song of Life

Olen kirjoittanut vuosia arvioita Yakuza-peleistä, ja melkein yhtä kauan toivonut sarjan uudistuvan ennen kaikkea pelillisesti muihin vastaaviin tarinavetoisiin kokemuksiin verrattuna. Vihdoinkin länsimaissa julkaistava Yakuza 6: The Song of Life on niin teknisesti kuin yleisen sujuvuutensakin osalta se kaikkein modernein Yakuza. Pelillisesti sen sijaan sarja uudistuu suorastaan tuskastuttavan hitaasti.

Yakuza 6:n tarina rakentaa kaikkien aiempien pelien päälle. Sarjalle ominaiseen malliin kaikki henkilöhahmot kyllä esitellään, mutta heidän yhteistä historiaansa päähenkilö Kazuma Kiryun kanssa ei selvennetä. Tätä puutetta voi paikata lukemalla alkuvalikosta lyhyt selostus kunkin aiemman Yakuza-pelin keskeisistä tapahtumista. Jonkinlainen tiivistävä video olisi ollut parempi, mutta menee se tietysti näinkin. Yleisten käänteiden ohella voi lukea tarkemman selostuksen kustakin henkilöhahmosta erikseen. Näin on pyritty saattamaan ensikertalaisetkin tilanteen tasalle, joskin tällöin on varauduttava lueskelemaan oikein urakalla. Juonesta pääsee kiinni myös näitä pohjaselostuksia lukematta, mutta varmasti jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne silti tulee. Yakuza 6:sta siis nauttivat parhaiten ne, joille sarjan koukerot ja ihmiset ovat jo ennestään tuttuja.

Aiemmin Yakuza kertoi tarinansa monen eri keinon yhdistelmällä. Perinteisten välivideoiden lisäksi mukana oli pysäytyskuvia taustalla kuultavan puheen kanssa. Kaikkein tylsin tapa oli varsinkin sivutehtävien suosima tyyli vyöryttää ruudulle puhekuplina tekstiä ilman minkäänlaista ääninäyttelyä. Yakuza 6:ssa esitystapa on yhtenäistetty, joka on erittäin hyvä asia. Kaikki tarinaosuudet ovat nyt ääninäyteltyjä ja perinteisen välivideon keinoin kerrottuja. Immersio tapahtumiin säilyy siis aiempaa paremmin, koska aiempi kerrontatyylien vaihteleminen alleviivasi tarpeettomasti tarinan pelimäisyyttä.

Juonta myös edistetään pelillisesti paremmin kuin koskaan ennen. Kaikissa aiemmissa Yakuza-peleissä on ollut jaksoja, jolloin on ollut pakko vain harhailla pitkin kaupunkimaisemaa jonkin aikaa toimettomana tietämättä, mihin seuraavaksi pitäisi mennä. Yakuza 6:ssa pelaajaa ohjataan eteenpäin selkeästi, joskin sivupoluille poikkeaminen on sekin säännöllisesti mahdollista ja suorastaan toivottavaakin. Pelin olisi silti voinut aloittaa hieman rennommin: nyt ensimmäinen tunti katsellaan yksinomaan välivideoita.

Kazuma Kiryu lähtee vankilaan istumaan tuomiota menneiden pelien tapahtumista. Seuraavien kolmen vuoden aikana Kiryun suuren rakkauden tytär Haruka Sawamura luo uran poplaulajana, mutta laulaminen jää kuitenkin lyhytaikaiseksi. Harukan uran katkaisee julkisuuteen vuotanut tieto siitä, että hänen kasvatti-isänsä on legenda Japanin järjestäytyneen rikollisuuden maailmassa. Hieman myöhemmin Haruka tulee auton yliajamaksi, jolloin hänen vuoden ikäinen poikansa Haruto jää Kiryun hoiviin. On aika lähteä selvittämään, kuka oikeastaan on kasvattityttären lapsen isä.

Kiryun henkilökohtainen motiivi on tietenkin vain tarinan lähtöpiste. Varsin nopeasti kuvioon astuvat Japanin, Kiinan ja Etelä-Korean rikollisryhmittymien keskinäiset valtataistelut niin Tokion kuin Hiroshimankin hallinnasta. Tapahtumat ovat yhtä eeppisiä kuin aina ennenkin, ja omanlaisensa samuraikoodin noudattaminen ja tiettyjen sääntöjen mukaan eläminen ovat jatkuvasti esillä myös rikollisten keskuudessa. Pelin edetessä tulee sellainen mielikuva, että Kazuma Kiryusta luodaan jonkinlaista suoraselkäisen japanilaisen miehen arkkityyppiä, joihin ehkä toivotaan paikallisten kundien samaistuvan. Hyveellisyys ja periaatteellisuus ovat ehkä epäuskottavankin suuressa osassa Kiryun motiiveissa.

Päätarinan seuraamisen ohella mukana on tutusti runsaasti juonellisia sivutehtäviä, ja ehkä tässä on nähtävissä selkein edistysaskel. Sivupolut pohjustetaan asianmukaisilla välivideoilla, ja tarinat ovat jonkinlaisia parodioita Japanin yhteiskunnan erilaisista puolista. Japanilainen pelaaja varmasti ymmärtää nämä viittaukset aivan toisella tasolla verrattuna länsimaalaiseen pelaajaan. Tavallisesti nämä sivutarinat tutustuttavat jonkin sivuaktiviteetin pariin, jota voi sitten jatkaa itsekseen sivutehtävän suorittamisen jälkeenkin. Itsensä kiireisenä pitämiseksi on mukana aiempien osien lailla "vaikka mitä" tekemistä niin baseballista ja karaokesta aina live chatiin saakka. Chattitehtäviin on pestattu ihan oikeita ammattilaisia, jotka videolla juttelevat kameralle niitä näitä pelaajan painellessa oikeaan aikaan oikeita nappeja yksinkertaisen minipelin muodossa. Sivutehtävien huonona puolena on se, että turhan usein ne esitellään väärällä hetkellä. Tämä tarkoittaa tiivistyvän pääjuonen tempon rikkoutumista juuri silloin, kun sitä vähiten olisi kaivannut. Minään suurena ei tätä ongelmaa voi pitää, mutta merkille sen silti panee pelatessaan.

Varsinainen pelaaminen on ytimeltään hyvin samanlaista kuin ennenkin. Melkein kaikesta saa kokemuspisteitä, joilla sitten parannellaan omia kykyjä mukavan selkeän kännykkävalikon avulla. Pienikokoisella, mutta erittäin yksityiskohtaisella, kartalla samoillaan edestakaisin, ja säännöllisesti joudutaan nyrkkitappeluihin. Vaikeustasoja on tutusti kolme. Näistä kannattaa suosiolla valita se helpoin, jos tarkoituksena on nauttia ennen kaikkea tarinasta. Erityinen kiitos on annettava muutaman ensimmäisen tunnin aikana suoritettavalle opastusosiolle. Ehkä ensimmäistä kertaa sarjan historiassa olennaiset toiminnot esitetään pelaajalle selkeästi ja helposti. Ohjaus on kaiken kaikkiaan kankea, joskaan ei sen ihmeellisempi kuin sarjan muissakaan osissa.

Kaupunkimaisemat ovat suuresti hyötyneet nykyisen konsolipolven aiempaa suuremmista tehoista. Kartan koko ei ole kasvanut, mutta kaikki näyttää aiempaa paremmalta ja erilaisten siirtymien välillä on aiempaa harvemmin selkeitä lataustaukoja. Esimerkiksi rakennuksien sisälle pääsee aiempaa useammin saumattomasti ja helposti. Bugeja tai vaikkapa ruudunpäivityksen notkahduksia en havainnut, joten Yakuza 6 on edeltäjiensä malliin erittäin hiottu kokonaisuus. Jäin silti kaipaamaan dynaamista vuorokaudenaikojen ja säätilojen muuttumista. Niin valaistus kuin sääkin ovat edelleen täysin riippuvaisia siitä, missä vaiheessa tarinaa kulloinkin mennään. Äänimaailma puolestaan on loistavaa niin kuin ennenkin. Hyvin kirjoitettua ääninäyttelyä kuunnellaan (ja luetaan) mittavasti, ja musiikki virittää pelaajan oikeaan tunnelmaan. Ehkä hieman enemmänkin pelaajan tuntemuksia voisi musiikilla ohjata, sillä nykyisellään kyse on lähinnä valmiustilan kohottamisesta tappelua edeltävän välivideon aikana, tai sitten jonkinlaisesta rentoutusmusiikista.

Yakuza 6: The Song of Life on lopultakin se sarjan uudistava osa, jollaista olen jo kauan toivonut. Uudistuksia ei kuitenkaan vieläkään ole niin paljoa, että Yakuza kohoaisi pelattavuudessa muiden vastaavien avoimen maailman toimintapelien rinnalle. Tekijät ovat kuitenkin onneksi ymmärtäneet uudistumisen tärkeyden, ja toivon trendin jatkuvan myös tulevaisuuden Yakuza-peleissä.