Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutants in Manhattan

Ennen kuin sain käsiini Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutants in Manhattan en todellakaan arvannut viettäväni koskaan näin paljon aikaa viemäreissä. Platinum Gamesin uutuudessa saa kuitenkin seikkailla Manhattanin alla enemmän kuin päällä. Kun tähän lisää, että tunnelit tuntuvat kuin suoraan pahamaineiselta The Libary -kentältä Halo: Combat Evolvedista, niin suru hiipii puseroon. Ongelma lienee vanha tuttu, eli kehitysaika on loppunut Platinum Gamesilta kesken. Peliä on luultavasta kiirehditty Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows -elokuvan julkaisun takia.

Toisaalta Mutants in Manhattan ei suoranaisesti edes liity tulevaan elokuvaan, vaan lainaa enemmän IDW:n sarjakuvista. Samat ääninäyttelijät on kuitenkin saatu päärooleihin äänekkäiksi pitsaa rakastaviksi kilppareiksi. Harmillisesti laadukkainkaan ääninäyttely ei ole pelastamaan tätä äärimmäisen stressaavaa ja pään sekoittavaa taistelupeliä.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutants in Manhattan suorastaan kerjäisi neljän kaverin yhteistyötä samalta sohvalta ja monipuolista viholliskaartia. Animaatiot ovat nättejä, liikkeet vauhdikkaita ja potentiaalia löytyy selvästi jopa kilpailemaan Batman: Arkham Asylum -tasoisten pelien kanssa, mutta ikävä kyllä tämä jää haaveeksi. Mutants in Manhattan tuntuu moninpuolin kyyniseltä rahastukselle, jossa ei ole vaihtelua nimeksikään ja jokainen tunneli sekä vihollinen tuntuu samalta.

Tästä huolimatta pelin alku yllätti ja tuntui ylivoimaisen hankalalta. Liikkeitä on paljon, mutta ne eivät tunnut yhtä luontevalta kuin Platinum Gamesin peleissä yleensä. Esimerkiksi Transformers: Devastationissa taistelumekaniikka sopi paremmin, mutta tällä kertaa mätkintä on rikkonaista, eikä tunnu palkitsevalta. Mätkintä vajoaa pääosin pelkäksi silmittömäksi napin hakkaamiseksi.

Erityisen ärsyttävä oli vastaiskujärjestelmä, jota Mestari Splinter opettaa alussa Yoda-maisella tyyneydellä. Vastaiskussa onnistuminen edellyttää tarkkaa ajoitusta, mutta sen aktivointi on todella vaikea huomata saati sitten reagoida ajoissa. Olen pelannut taistelupelejä vuosia, mutta Mutants in Manhattanin järjestelmä on aivan liian epäluotettava. Tässä ei ole kyse myöskään pelkästä aloittelijoille suunnatusta yksinkertaisuudesta, vaan se hönkii puhtaasti kiirehditystä suunnittelusta.

Peruselementit ovat paikoillaan, mutta Platinum Games ei selvästi ole ehtinyt rakentaa perustusten päälle. Esimerkki on tyylikäs yhteistyö kilppareiden välillä, jonka tasoista ei ole nähty aikaisemmin Turtles-peleissä. Hahmojen välillä pystyy hyppimään taistelun aikana, mikä mahdollistaa lennokkaat ja tehokkaat kombo-liikkeet. Lisäksi hahmon vaihto on tärkeää, sillä osa hahmojen vahvuudet sopivat eri tavalla vihollisten kukistamiseen. Järjestelmä on kiva, joten on ikävää, että sen ympärillä olevat puitteet on jäänyt niin puolitiehen.

Erityisen ärsyttävää on pomotaistelut, joita käytetään uudestaan monta kertaa pelin aikana. Ensimmäisellä kerralla klassisten pahisten, kuten Bebopin ja Rocksteadyn kohtaaminen on hauskaa, mutta samanlaisten yhteenottaminen toistaminen kerta toisensa jälkeen käy turhauttavaksi. Samalla hyvätkin hetket alkavat unohtua ja intensiiviset taistelut alkavat lähinnä stressaamaan. Pomokohtaamiset ovat silti visuaalisesti tyylikkäitä ja parhaimmillaan ne tavoittavat eeppisen tunnelman suoraan Turtlesien huippuhetkistä.

Tarinallisesti Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutants in Manhattan tuntuu lisäksi auttamatta väkinäiseltä. Krang ja Shredder ovat tietysti pahat mielessä, mutta käsikirjoitus on niin tyypillinen Turtles-paketti, ettei siitä innostu oikein millään tasolla. Koko ajan vaanii mielessä toive, että olisi pieni lisäpanostus tähänkin puoleen tehnyt terää. Nyt pelissä riittää tuttuja hahmoja, mutta motivaatio seikkailuun ja etenemiseen on kovin vähäinen.

Eikä kyseessä ole pitkä peli. Vedin seikkailun läpi noin kuudessa tunnissa, mutta ikävä kyllä se tuntui paljon pidemmältä. Tietyt osuudet junnaavat paikallaan niin pahasti, että hauskanpito oli kadota kokonaan. Mukana ei myöskään löydy lokaalia yhteistyötä, niin kuin selkeästi pitäisi. Jos peliseuraa etsii netistä, niin peli muuttuu aivan liian helpoksi. Vihollisten määrä ei nimittäin skaalaudu pelaajamäärän mukaan. Yksinkertainen kehitysjärjestelmä sen sijaan on mukana, mutta kaikkien erikoisliikkeiden ja perkkien oppiminen ja kerääminen ei vaadi paljoa aikaa. Mikä kaikkein surullisinta, niin Mutants in Manhattan mokaa vielä 60 fps:n vaatimuksen, mikä on ollut mukana lähes aina Platinum Gamesin tuotoksissa.

Näin loppupäätelmä on vain pakko myöntää, ettei Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutants in Manhattan ole kovin hyvä peli. Nätit taisteluanimaatiot, kohtalainen ohjattavuus ja paikoitellen hauskat pomotaistelut eivät yksinkertaisesti riitä pelastamaan, kun muu anti on niin kovin itsensä toistavaa ja tylsää. Olen pitkäaikainen Turtles-fani, mutta arviota varten oli lähes pakotettava itseni pelaamaan, siinä missä halusin koko ajan jättää homman jo sikseen. Harmittaa vietävästi, sillä uskon Platinum Gamesilla olleen paljon enemmän annettavaa aiheeseen. Nyt hommaan jäi vain huono maku, enkä voi suositella Mutants in Manhattania muuta kuin alelaarin pohjilta löytyvänä.