Mirror's Edge

Ruotsalaislähtöisen Digital Illusionsin Mirror's Edge pistää pelaajansa lakikirjaa harmaasti tulkitsevan Faithin trikoisiin. Faith on runner, eräänlainen kuriiri, jonka tehtävänä on toimittaa arkaluontoiset viestit oikeisiin käsiin nopeasti ja huomaamattomasti. Kaupunki on Faithin leikkikenttä, jossa notkea tyttönen loikkii ketterästi katolta toiselle esteitä väistellen ja vihulaisia vältellen. Kerrankin voi myös sanoa pelin olevan todella kuvattu pelihahmon silmistä, sillä Faithin kädet ja jalat ovat näkyvissä ja myös mittasuhteet tuntuvat olevan kohdallaan.

Tarina etenee kymmeneen kenttään jaetussa suorassa putkessa. Juoni tempaa nopeasti mukaansa. Kerronta on perinteisyydestään huolimatta onnistunutta, joten pelin pelaa läpi innostuneesti. Kentät itse ovat niin ikään suoraviivaisia esteratoja, eikä vaihtoehtoisia reittejä juurikaan ole. Valinnan vapaus on lähinnä näennäistä, sillä vaikka pelaajan on toki mahdollista hyödyntää ympäristöään monilla eri tavoilla, pääsee kentissä eteenpäin vain määrättyjä reittejä pitkin.

Faithin liikevalikoima on periaatteessa jo monta kertaa nähtyä tavaraa. Tangoilla tasapainoillaan, ahtaisiin paikkoihin liu'utaan, seiniä pitkin juostaan sekä otetaan ponnistuksia korkeammille tasoille ja niin edelleen. Alastuloa on mahdollista pehmentää kuperkeikalla tai liukumalla ja voipa esimerkiksi seinää pitkin juostessaan vaikkapa mäjäyttää tossulla vihollista naamaan. Kuvakulma tekee temppuilusta kuitenkin todella mielenkiintoista ja hauskaa. Kontrolleihin ja kuvakulmaan tottuminen ottaa aikansa, mutta varsinaista vikaa niissä ei ole. Eksymisestä ei tarvitse huolta kantaa, sillä napakalla napin napautuksella Faith suuntaa katseensa oikeaan osoitteeseen. Ja jotta peli olisi mahdollisimman sulavaa pelattavaa, on pelissä myös valinnainen ominaisuus, jolla etenemiseen käytettävät esteet ja telineet ovat merkattuina kirkkaalla punaisella värillä. Periaatteessa moinen pelaajan kädestä pitely on ärsyttävää, mutta koska ominaisuuden voi kytkeä pois päältä milloin tahansa, ei valituksille jää ihmeemmin aihetta.

Mirror's Edge opettaa pelaajalleen, ettei katoilla kannata juoksennella varsinkaan helikopteri kannoilla. Äkkikuolemat ovat jatkuvasti läsnä. Jos hyppy kantaa millimetrin liian vähän, tulee Faithista pannukakku. Jos taas erehtyy hetkeksikään pysähtymään vihollisen tulilinjalle, muuttuu Faith reikäjuustoksi. Kuoleminen on jatkuvaa ja pahimmillaan Faithin elinikä tarkistuspisteen jälkeen lasketaan sekunneissa. Vaikka tarkistuspisteitä on sijoiteltu tasaisin väliajoin, joutuu muutamia kohtia hinkkaamaan kymmeniä kertoja ennen kuin suoritus osuu nappiin. Jatkuva pelko ja kiire pitävät kuitenkin kivasti jännitystä yllä ja antavat pelille voimakkaasti omanlaisensa tunnelman. Vapaa tallennus olisi silti ollut poikaa, erityisesti taisteluissa.

Vaikka taistelua periaatteessa pitäisi pystyä välttämään viimeiseen asti, aina välillä on joko potkaistava vihulaiselta ilmat pihalle tai tartuttava torrakkoon. Tässä kohden Mirror's Edge menee metsään hongat humisten. Ensinnäkin, vihollisten tekoäly on surkea. Pääsääntöisesti ne joko seisovat paikallaan tai juoksevat ase laulaen pelaajaa kohti. Toiseksi, vihollisten ampumatarkkuus on epäinhimillisen hyvä ja Faith voi tuupertua hyvinkin sekunnissa. Erityisen syvästi inhoan konekiväärimiehiä, jotka roiskivat kuolemaa paikallaan pyörien. Kolmanneksi, vihollisilla on loputtomasti ammuksia, mutta Faithin käsissä samassa pyssyssä onkin kuteja vain kourallinen.

Lähitaisteluun Faithilla on kaksi vaihtoehtoa, joko potkia ja lyödä oikeaa liipaisinta nykimällä tai vihollisen aseistariisunta napin painalluksella. Hommaa helpottaa Faithin kyky hidastaa aikaa hetkeksi. Taistelun kaava käy nopeasti selväksi: hidastus, riisto, laukaus, toista. Erityisesti pelin tunnelmaan ja rytmiin täysin sopimaton viimeinen taso, jossa Faith käytännössä vain kohtaa vihollisaallon toisensa jälkeen, alleviivaa taisteluosuuksien epäonnistuneisuutta.

Jo pelin ennakkomateriaali osoitti pelin visuaalisen jäljen olevan hyvällä mallilla. Ulkoasuun on todella panostettu ja liikkeessä jälki on erityisen upeaa. Pelkistettyjen värien käyttö tyylikeinona on toimiva ja omaperäinen, eikä lopputulos muistuta ulkoasultaan oikeastaan mitään muuta peliä. Korkealta katolta näkee kauas ja korkeuserot pistävät oikeasti mahan rullalle. Kauneuden heikkona puolena kaupunki on autio ja staattinen. Esimerkiksi junat eivät kuin silloin, kun niistä on pelin etenemisen kannalta hyötyä. Meno on kuitenkin suurimmaksi osaksi sen verran vauhdikasta, ettei liikenteen puuttumista aina edes huomaa. Tarinaa kuljettavat välianimaatiot ovat niin ikään taitavasti piirrettyjä, vaikka animaatio hieman ontuukin. Myös pelin äänipuoli on kohdallaan. Musiikki on pääsääntöisesti erinomaista ja tilanteisiin sopivaa, efektit ovat päteviä ja ääninäyttelijät onnistuvat rooleissaan.

Kymmentuntinen tarina ei ole mahdottoman vaikea, mutta pelin tarjoamat aikahaasteet ovatkin sitten ihan eri juttu. Aikahaasteita on kahta sorttia, joko juostaan tarinatehtävät läpi niin nopeasti kuin mahdollista tai vaihtoehtoisesti edetään samaisissa kentissä tarkistuspisteiden perässä. Aikahaasteet ovat mielekkäitä suoritettavia jo senkin takia, ettei etenemistä ole rajoitettu mitenkään. Itse asiassa tarinapelin reittejä etenemällä Time Trial -haasteissa ei pärjää mitenkään. Mielikuvitusta on käytettävä huomattavasti enemmän, mikä antaa juoksemiselle mielekkyyttä jopa itse tarinaa enemmän. Aikahaasteissa on myös pelin ainoa moninpelin tapainen verkon nopeimpien juoksijoiden haamujen haastamisen muodossa.

Kunhan taisteluiden korvista nostattama savu on hälventynyt, jää käteen lopulta erinomainen peli. Mirror's Edge poikkeaa massasta tietoisesti ja tyylillä temmaten vahvasti mukaansa kattolähetin rooliin. Tyylitön lopetus kismittää, mutta pelin pariin palaaminen aikahaasteiden ja piilotettujen salaisuuksien perässä houkuttelee kovasti. Lämmin kädenojennus DICElle, omaperäisyys on nykypäivänä ylellisyyttä.