Ride to Hell: Retribution

Ride to Hell: Retributionin avaa näkymä prätkäjätkästä Harleyn tai ainakin sitä jokseenkin muistuttavan pyörän selässä. Kehittäjillä kun ei ollut varaa maksaa oikeasta lisenssistä. Pian äijä kykkii menopeliin kiinteästi pultatun konekiväärin takana ja ryöpyttää muita ajelijoita. Valitettavasti kuolema kuitenkin korjaa miehen itsensä, joka putoaa pyörältä grafiikkabugien mereen - siihen missä tien olisi pitänyt olla, jos joku olisi sen siihen jaksanut ohjelmoida.

Tarinasta ei tässä vaiheessa oltu kerrottu sanaakaan. Kehittäjä on selvästi halunnut varmistaa, ettei kohdeyleisö pääse kyllästymään, joten liipaisinta päästään puristamaan heti ensihetkiltä asti. Mikähän tämä kohdeyleisö on edes ollut? Neuvoisin heitäkin välttämään tätä pelinomaista tuotetta.

Juonta tarjoillaan raskaan intron jälkeen eeppisessä kamalien välianimaatioiden sarjassa. Motoristi Jake Conwayn surullinen tarina kerrotaan niin kömpelösti, että sen kirjoittajan on täytynyt olla ainakin puolittain itsekin kujalla. Lyhyesti sanottuna: paha jengi niittaa päähenkilön veriveljen, joten tämän täytyy ryhtyä kostohommiin.

Kostomatka on kuitenkin kovin pitkä ja ennen kaikkea tylsä. Ride to Hell: Retributionissa ajetaan moottoripyörällä, piestään ja ammutaan. Moottoripyöräily on parasta Ö-luokkaa, ja se koostuu raiteilla köröttelystä suoraviivaisissa kentissä. Välillä saa vähän sladittaa, hyppiä sekä kaasuttaa takarenkaan varassa, mistä voi saada lisäpisteitä ja kenties jopa saavutuksen. Ajaminen on kuitenkin niin kontrolloitua, että sen olisi voinut jättää kokonaan tekoälyn harteille. Pelaajan tarvitsee vain tökkiä pyörää välillä etäisesti oikeaan suuntaan. Ja nyt puhutaan sentään Eutechnyxistä, joka on tehtaillut useita ajosimulaattoreita.

Onneksi nämä ajomatkat myös päättyvät joskus, muun muassa Las Vegas -klooni San Alfonsoon. Onni on kuitenkin tässä tapauksessa kovin suhteellista. Kaupunkihan on tyystin autio, vaikka jostain silloin tällöin kantautuukin keskustelun ääniä. Minnekään ei tietysti pääse sisään. Kasinojen ovet pysyvät kiinni tässä täysin suljetussa maailmassa.

Kerran keskustelun lähde löytyi parkkipaikalta. Diplomatia vaihtui hetimmiten mättämiseksi, jonka päätöksenä vastapuolelta saatiin nainen. Sitä saattoi sitten sutaista palkkiona hyvin tehdystä työstä. Tämän jälkeen täytyi silti vielä lähteä seuraamaan pahista. Pelin sivutehtävät ovat tällaisia pelastamisen ja hässimisien yhdistelmiä, huumekauppoja unohtamatta. Tämä on ilmeisesti sitä jengiläisen elämää.

Nyrkkirysy itsessään on tylsää, semi-interaktiivista ja quick time eventeillä koristeltua kohellusta. Pelaajalle annetaan useita sekunteja aikaa löytää oikea nappi, mutta jos sormi eksyykin väärään paikkaan, ei siitä edes rangaista. Oikean löytämiseen annetaan kuitenkin aina aikaa. Turhuudessaan tätä kokemusta on jo vaikea haastaa, mutta ainakin se on veristä ja väkivaltaista. Tarjolla on myös erityisen brutaali Rage mode, jossa lopetuksia voi tehdä veitsillä ja lihakirveellä.

Peli nähdäänkin monesti veri- ja mutapikseleiden sotkun lävitse. Latausajat ovat rasittavan pitkiä, ja odottelemaan pääsee kaikissa väärissä kohdissa. Ladataan, ladataan, ja heitetään kehiin sitten kahden minuutin välianimaatio, josta puuttuu osa tekstuureista. Ei näin...

Tekoäly on sangen arvattava, mutta se keksii välillä kuitenkin innovaatioita kuten kolmen ja puolen metrin hyppyjä tynnyriltä toiselle. Useimmat vastustajat juoksevat silti tyytyväisenä suoraan päin pelaajaa. Osa näistä on todellisia luotisumppuja, jotka ottavat useita rynnäkkökiväärin osumia päähän ilman, että meno edes hidastuu. Tämän typeryyden haastavat kenties vain välianimaatioiden rumuus - tai seksikohtaukset, jotka kylmäävät kesän helteetkin. Myös kaikki kentät ovat odotetusti klooneja toisistaan.

Haasteet pelissä tuntuvat perustuvan satunnaisuuteen. Samaa mopoilupätkää pääsee vääntämään kolmekymmentä kertaa, ennen kuin sen läpäiseekin täysin sattumanvaraisesti ja vahingossa. Toisaalta joskus taas törmää alueisiin, joissa selvästi pitäisi olla vihollisia, mutta ketään ei vain näy. Ehkä koneeni prosessori oli vain liian stressaantunut aiemman sotkun käsittelystä.

Ride to Hell: Retribution ei ole lyhyt peli. Kehittäjät eivät ole epäröineet venyttää joitakin sen osuuksista äärimmilleen. Se, joka selviää tästä kestotestistä, voi päästä jopa ajamaan rekkaa tai puuhailemaan neljän tytön kanssa yhtä aikaa. Toivon kuitenkin, että arvioni säästää teidät tältä kokemukselta. Pelattuani orgian lävitse lopetin itseasiassa koko pelin siihen, koska minullakin on rajani...