Tokyo Jungle

Tokyo Junglen tuore näkökulma villitsevään maailmantuhon tematiikkaan on saanut taakseen myös vankkaa odotusta, ja idea eläinten ruokakolmiosta onkin erinomainen. Toteutus ei kuitenkaan oikein missään vaiheessa pääse idean tasolle. Japanissa levyllä julkaistu peli saapuu muualle ladattavana PSN-pelinä, ja sellaiselta se enemmän tuntuukin. Erilaisia eläinlajeja on pelattavana arviolta 50, joista enemmistö avataan pelaamalla ja muutama erikseen PS Storesta ostamalla. Eläimet voi jakaa eri luokkiin pääasiassa niiden koon sekä ruokavalion perusteella. Pienet tipuset syövät marjoja ja välttelevät saalistavia leijonia, jotka taasen raatelevat suihinsa kaiken elollisen. Vaikka elikoita löytyy erilaisista kissoista eksoottisempiin hyeenoihin ja pandoihin, ovat eläinten väliset erot valitettavan kosmeettisia. Vielä isommaksi ongelmaksi nousee pelin jatkuva toisto.

Pelattavaksi tarjotaan tarinamoodi ja selviytymistila. Eläimet aloittavat tarinansa aina samasta pisteestä ja sukupolvilla on pitkä lista tehtäviä suoritettavana. Suorituksista palkitaan pisteillä ja eläimen voimien parannuksilla. Tehtävänä on useimmiten joko syödä jatkuvaan nälänhätään, ravata kaupungin eri alueiden välillä tai vallata lähiöitä itselleen. Siinäpä Tokyo Jungle sitten onkin yhteen virkkeeseen tiivistettynä. Pelaajan tulee selvitä kymmeniä elinvuosia jatkaen sukuaan, jolloin pesue perii vanhempiensa voimia ja jatkaa tehtävien suorittamista. Haasteita voi suorittaa vain tiettyjen vuosien välillä, mikä tarkoittaa suomeksi sanottuna aikarajoituksia. Näin ollen tehtävät eivät ole avoimia ja esimerkiksi vallatuista alueista ei irtoa kaikkia pisteitä, mikäli pelaaja ei suorita niitä määrättynä aikana. Itseään toistava toteutus käy hyvin nopeasti monotoniseksi, eikä kaikkien eläinten avaamiseen löydy kunnon kannustinta. Hupia saanee enemmän kahden pelaajan selviytymisseikkailusta, joka on pelattavissa yhdellä konsolilla.

Sekavasti ja jokseenkin japanilaista pelisuunnittelua kuvaten pelin tarinaa ei avata itse tarinamuotoa eteenpäin viemällä, vaan tarinan palaset haetaan selviytymistilan kautta. Kartalle on merkattu ihmisiltä jääneitä artikkeleita, joita keräämällä tarinaan avataan uusia kappaleita ja selvennetään Tokion tuhoon johtaneita tapahtumia. Kappaleet keskittyvät tiettyihin eläimiin ja niissä on kerralla vain yksi päämäärä useampien suoritettavien tehtävien sijasta. Rasittavan kahden pelitilan välillä kikkailun lisäksi outoa on myös tarinan tutoriaalisempi pelattavuus, jossa peli pitää useasti kädestä vaikeimmissa kohdissa ja opastaa näppäinten kanssa. Voikin kysyä, miksi ihmeessä pelaaja heitetään ensin haastavampaan selviytymistilaan avaamaan opetusmuotoa.

Ulkoisesti peli jatkaa myös keskeneräisen tuntuista linjaansa. Tokio ei ole avoin metropoli, vaan lineaarisesti kulkeva harmaa betoniputki, joka ei olisi näyttänyt hyvältä edes kymmenisen vuotta sitten. Taustalla jumputtaa rasittava bassojytke ja muutoin äänet koostuvat eläinten murinasta ja maukumisesta. Kun kaikki tämä koetaan vielä simppelin ja silti tönkön ohjauksen välityksellä, ei Tokio Junglesta jää idean ja odotusten lisäksi paljoakaan jälkipolville kerrottavaa. Raaka selviytymiskamppailu viehättää hetken, kunnes pelin kaikkinainen yksitoikkoisuus paljastuu. Ei täysin susi, muttei lähelläkään hopeakettua.

Katso Tokyo Junglen traileri alta