Dragon's Dogma

Capcomin tähän mennessä suurinta pelihanketta on julkaisun alla ehditty vertaamaan milloin The Elder Scrolls V: Skyrimiin, Dark Soulsiin kuin Shadow of the Colossusiinkin. Vaikutteita on selvästi ammennettu, sillä kaikista näistä on tunnistettavissa piirteitä maailmassa ja pelimekaniikoissa. Tästä huolimatta Dragon's Dogma ei ole kopio, vaan kykenee jäsentämään moninaisista vaikutteistaan kokonaisuuden, joka seisoo - ainakin suurimmaksi osaksi - omilla jaloillaan.

Pelissä astutaan keskiaikaista fantasiatyyliä huokuvaan Gransysiin "valitun" tossuissa. Ihmispoloilla alkaa olla loppu lähellä, kun valtava lohikäärme päättää ryhtyä rellestämään kuningaskunnassa monien muiden hirviöiden kera. Sankarina on tietysti avustettava hädässä olevia, puhdistettava linnoituksia, pistettävä hirviöiden päät vadille ja yritettävä päästä lohikäärmen jäljille tämän nappaaman sydämen takaisin saamiseksi. Sydämettömyys saattaisi monille olla kohtalokasta, mutta valitulle se on suonut erikoisia henkimaailman yhteyksiä.

Luotuaan oman sankarinsa pelaaja voi kutsua rinnalleen kolme tekoäly-pawnia, jotka seuraavat orjallisesti valitun kannoilla. Yksi pawneista loihditaan itse ja kaksi muuta voidaan ladata verkosta muiden luomuksista. Tähän sinänsä vähäpätöiseltä kuulostavaan ominaisuuteen kiteytyy yksi Dragon's Dogman valteista.

Pawnit ovat enemmän kuin keskivertotekoälyhahmoja. Ne keräilevät hyödykkeitä itsenäisesti, oppivat tehtävistä ja vihollisista, joita kohtaavat, ja voivat jakaa tätä tietoa eteenpäin verbaalisti. Esimerkiksi vaikeaa vihollista vastaan taistellessa pawn voi huutaa vinkkejä siitä, mihin vihollista kannattaisi iskeä, jos tämä on kohdannut saman mörön jo aiemmin jonkun toisen pelaajan pelissä.

Kahta vieraspawnia voi vaihdella vapaasti, mikä mahdollistaa ryhmän sisäisten dynamiikkojen ja taktiikoiden muuntelun tehtävien mukaan. Uusia ja parempia pawneja voi värvätä seikkailun aikana joko samoilemasta maailmassa tai erityisten Rift-portaalien kautta. Rift mahdollistaa pawnien tarkemman etsimisen esimerkiksi hahmoluokan tai kokemuksen perusteella. Kun pawnin erottaa ryhmästään, voi sille antaa arvosanoja aina ulkonäöstä hyödyllisyyteen, ja läksiäislahjaksi mukaan voi tyrkätä myös jonkin kivan esineen, jonka pawn toimittaa omalle "herralleen". Tämä toimii tietysti myös päinvastoin, joten jos omasta luomuksesta tulee suosittu, voi sen odottaa oppivan ja tuovan uusia lahjoja jatkuvana virtana.

Toisaalta systeemissä on omat ongelmansakin. Pawneille taisteluissa annettavat hyökkäys- ja vetäytymiskäskyt ovat varsin rajallisia, ja tekoälyhahmoja saa olla herättelemässä henkiin hieman useammin kuin toivoisi. Myös omia miekkoja terävöittävät tehosteloitsut tulevat pawn-maagilta hieman sattumanvaraisesti, ja joskus on rasittavaa huomata, miten maagi alkaa leipoa parannusloitsua juuri kun ryhmä tarvitsisi tulibuffia.

Pawnien tarkoituksellinen verbaalius puolestaan alkaa nopeasti nyppiä maailmassa samoillessa. On hyödyllistä, että tekoälyhahmot antavat vinkkejä siitä, mihin pitäisi mennä, mutta kun kuulee kymmenennen kerran saman huomion suuresta puusta, tekisi mieli nakata bittipäitä kivellä ohimoon. Mokomat kun vielä tuppaavat pälpättämään konemaisesti toistensa päälle.

Kerronta ei muutenkaan ole kokonaisuuden vahvimpia puolia. Vaikka teemat sinänsä suuria ovatkin, kuhisee tarina genren peruskliseitä ja vanhahtavaa dialogia. Toisaalta, Dragon's Dogma ei pidä pelaajaa kädestä toisin kuin elokuvamaisemmat toimintaroolipelit. Pelaaja on vapaa samoilemaan suuressa ja laajassa maailmassa, tonkimaan sen kaikkia sopukoita ja ottamaan vastaan juuri niitä tehtäviä, mitä mieli tekee. Ensialkuun kaikki tuntuu jopa hieman hengästyttävältä. Peli ei myöskään ole helppo. Joskus matkat päättyvät nuijan alle äkkiarvaamatta, mutta näin peli koulii kehittämään hahmoaan ja lähestymistapojaan. Japanilaispeliksi kiitettävän vapaa tallennusjärjestelmä auttaa pitämään turhautumiset aisoissa.

Miekkaa ja magiaa heristetään reaaliaikaisesti kuin kolmannen persoonan toimintapeleissä, mutta omaleimaisen mausteen taisteluun tuo mahdollisuus kiivetä isompia vastustajia pitkin esimerkiksi niskaan ylettyäkseen. Suurta kyklooppia on vaikea kellistää pelkästään maankamaralta käsin. Parhaimmillaan peli tarjoaa melko lennokastakin toimintaa, kunhan saa avattua ja oppii käyttämään hahmoluokkien erikoisempia kykyjä. Esimerkiksi tikareita ja jousta käyttävä Strider voi piestä viholliset ilmaan kuin Devil May Cryn Dante ikään, kun taas soturi pystyy sitomaan vastustajia aloilleen. Kamera ei kuitenkaan aina pysy vauhdissa mukana, ja joidenkin defensiivisten peruskykyjen soisi olevan käytettävissä jo oletusarvoisesti pahimpien vaikeuspiikkien tasoittamiseksi.

Varsinainen hahmonkehitys ei ole kaikkein syvällisintä, sillä uusia kykyjä avataan ostamalla niitä pelin aikana kertyvillä oppipisteillä. Yksityiskohtaista taitopisteiden säätöä ei siis ole mukana. Melkeinpä suuremman osuuden hahmon muokattavuudesta muodostaa moninaisten varusteiden keräily ja päivittely, mihin sitten helposti hurahtaakin tovi toisensa perään. Kesken seikkailun voi myös halutessaan vaihtaa hahmoluokkaa ja erikoistua perusluokista edistyksellisempiin luokkiin - esimerkiksi Striderista salamurhaajaksi. Vaikka nämä eivät ole mitenkään mullistavia ominaisuuksia, on pinnan alla riittävästi vaihtoehtoja ja nyplättävää, jottei peli jää hetkessä opittavaksi pintaraapaisuksi.

Dragon's Dogma ei kuitenkaan koskaan kokemuksena yllä samalle tasolle kuin viime vuoden Skyrim, vaikka kuvitukseltaan osin sitä muistuttaakin. Capcomin luoma maailma tuntuu vertailussa geneerisemmältä ja "pelimäisemmältä", eikä visuaalinen anti varsinaisesti pysäytä fiilistelemään ympäristöä. Dogman hitaanpuoleinen kulku vaatii myös tietynlaista pitkäpinnaisuutta, jotta pelin parhaat puolet pääsisivät esiin. Mutta sittenpä peli palkitseekin tyydyttävästi. Aluksi mahdottomilta tuntuneiden jättiläisten kellistäminen lopulta näytöstyyliin on hyvä syy yrittää myös seuraavan körmyn kaatoa.

Miten kaikki olisi toiminut aidosti toisten pelaajien kanssa pelattuna, siihen ei ikävä kyllä saada vastausta, sillä suoraa moninpeliä ei ole mukana. Arvostan kuitenkin sitä, että peli antaa pelaajan epäonnistua ja oppia virheistään, eikä automaattisesti ohjaa oikeaan suuntaan. Pelimäisyydessä on puolensa, ja Dragon's Dogma on toimintaroolipelinä mukavan vapauttava. Se tarjoaa pitkän ja haastavan seikkailun menemättä kuitenkaan Dark Soulsin äärimmäisyyksiin.